TULENKOHENTAJA - viisi Mooseksen kirjaa uuden ajan ihmiselle. 4.9.

               TULENKOHENTAJA

                               - viisi Mooseksen kirjaa uuden ajan ihmiselle




4.9. Rikas isäntä ja aasintamma

Toisen kerran väkeä oli koolla suurten tammien katveessa, ja näille Mooses puhui: "Kuulkaa te, kun Aaron suustansa sulavana kertoo teille nyt tarinan, joka valaisee meille, miten hengen ääni toimii ohjaten meitä eläessämme täällä maan päällä elämäämme”. Ja Aaron puhui: "Elipä kerran rikas mies, Bileam nimeltään. Tämä mies ei oman tuntonsa äänestä tiennyt. Bileam eleli huolettoman tyytyväisenä laajoilla maillansa ja palvelijoidensa keskellä, söi ja joi hyvin joka päivä. Mutta koskapa hän ei kuullut sisimpänsä ääntä, kohteli hän kaikkia alaisiaan sekä perhettään, vaimoaan että lapsiaan tylysti, ja myöskin hevosiaan - joita olikin paljon - piiskasi tuon tuosta ojentamismielessä. Mutta oli Bileamilla tilallaan yksi otus, jota hän jostakin syystä rakasti ja hyvin kohteli, tosin salaa, jottei häntä pehmyt-sydämiseksi erehdyttäisi luulemaan. Tämä otus oli aasi, aasintamma.

Usein illoin, kun talon askareiden äänet olivat vaimenneet, livahti Bileam ulos tallille, satuloi aasintammansa ja läksi pientä syrjätietä pitkin sillä ratsastelemaan. Bileam aina oikein vihelteli mennessään, niin hän nautti näistä ratsastusretkistä. Mutta itsekkään-sokea kun oli, ei isäntä edes huomannut, että aasi ei ollut lainkaan asiasta yhtä innoissaan, sillä isäntä oli kovin lihava ja aasin luita ja lihaksia kolotti aina näiden retkien päälle.

Tulipa sitten eräs ilta, jolloin Bileam jälleen mieli lähtä samaiselle sala-ratsastusretkellensä - ja niin hän lähtikin. Bileam satuloi rakkaan aasinsa taputellen sitä ja jutellen sille helliä sanoja, ja lähti matkaan samaa tietä, jota oli tavannut sen kanssa kulkea. Aasintamma läksikin nöyrästi matkaan, sillä olihan se laitettu tätä isäntää elämäntöikseen kaikessa palvelemaan. Kappaleen matkaa he käveleskelivät. Bileam hyräili ja nautti olostansa. Kunnes yht’ja äkkiä jotakin: aasi hätkähti ja pysähtyi ja se poikkesi tieltä sännäten pellolle: - se oli nähnyt enkelin seisovan tiellä valtava leimuava miekka kädessänsä ja säikähtänyt kovasti. Lihava isäntä, joka ei ollut nähnyt mitään, havahtui auvoisesta olostansa ja löi harmistuksissaan aasintammaansa palauttaaksensa sen tielle. Kivusta ähkäisten aasi palasikin tielle. Enkeli oli poissa, aasi huomasi, ja se saattoi jatkaa matkaa jälleen.

Bileam oli hetken ihmeissään ja hieman ärtyisänä, mutta se olo meni nopeasti ohi, siksi paljon hän rakasti tuota kovin nöyrää ja kiltinluontoista aasiaan. Matka jatkui verkalleen. Kunnes tultiin viinitarhojen reunustamaan solaan, jossa oli kiviaita molemmin puolin tietä. Ja siinä! Keskellä tietä, aasi näki sen taas; samainen enkeli valtaisa leimuava miekka kädessään. Ja aasi pelästyi perin juurin. Sillä ei ollut paikkaa mihin paeta, joten se painautui kauhuissaan kiviaitaa vasten likistäen samalla isäntänsä jalan itsensä ja aidan väliin. Nyt Bileam äimistyi kerrassaan; mitä tämä tämmöinen oikein on! Ja hän suuttui kunnolla unohtaen tykkänään, kuinka paljon aasiaan rakasti ja löi sitä kovaa. Näin aasintamman oli palattava taas tielle, josta enkeli olikin jo kaikonnut.

Bileam jatkoi tietä pitkin, mutta ei enää hyräillyt. Hän tunsi olonsa kertakaikkisen hämmentyneeksi ja sekavaksi. "Mitäs tämä on, kummallinen iltahan tämä tämmöinen on, aivan kuin mikään ei olisi entisellään" ajatteli isäntä harmissaan ja hiukan jo peloissaankin. Hän ei voinut ymmärtää, minkä vuoksi hänen aasintammansa tuolla tavalla häntä kiusasi vaikka kaikki oli aivan hyvin. Ja koska aasi oli ainoa tärkeä mitä hänellä oli - eikä hän ollut koskaan osannut selittää itselleen mistä tämä johtui -, nousi hänen sydämeensä omituinen karvas ja epämiellyttävä tuntu, oikein kiusaantunut olo, jonkalaista hän ei ollut ennen kokenutkaan. Kerrassaan huono olo piinasi häntä jossakin sisuksissa, niin että hetken ajan Bileam luuli voivansa vaikka pyörtyä niille sijoilleen. Ja vielä jotenkin yht'äkkisesti kaikki maailman asiat tuntuivat aivan kuin tyhjiltä, merkitystään etsiviltä. Ja hän... hän oli lyönyt aasia, pikku aasiaan, omaa rakasta aasintammaansa.

Bileam oli hiljaa ja matka jatkui jolkotellen. Isäntä ei enää nähnyt eikä kuullut mitään. Sola kapeni kapenemistaan eikä Bileam huomannut, etteivät he ennen olleet näin pitkälle tulleetkaan. Ja sitten se tapahtui taas: enkeli täydessä taivaallisessa värileimussaan timanttisesti säihkyvä miekka kädessään keskellä kapeaa polkua! Bileam ei nähnyt sitä, mutta aasintammapa näki, näki totisesti ja pillastui. Mutta polku oli jo kapea, eikä ollut peltoakaan jonne sännätä eikä aitaakaan, johon isännän jalkaa vasten pehmeästi painautua, eikä takaisinkääntyminenkään onnistunut, jotenka aasin ei auttanut muu kuin lyödä itsensä maihin ja sulkea kauhuissaan silmänsä. Nyt Bilean ei ehtinyt ajatella kerrassaan mitään, siksi yllättäen tämä kaikki tapahtui ja vielä ylitti moninkertaisesti hänen käsityskykynsä, sillä olihan hän tottunut elämään lihallisen tahtonsa ja halujensa mukaisesti sillä tavoin, että kaikki asiat yleensä sujuivat juuri hänen ajatustensa suuntaisesti.

Mutta tänä merkillisenä iltana asioiden kulku ei ollut niin. Bileam ei kyennyt ajattelemaan mitään eikä sitäkään - hänen ajatuspyöränsä jumittui täysin -, nosti vaan kätensä joka piteli keppiä ja löi sillä täydellä voimalla aasi-paran kylkeen parahtaen samalla: "Liiku, kaakki!". Aasintamma päästi kovan tuskaisan kiljaisun samalla kun isännän käsi oli jo noussut konemaisesti ylös suorittaaksensa toisen asioidenkuluntavalliselleen-palauttavan iskun. Mutta sitten tapahtui jotakin - aasin tuskankiljaisuko sen sai aikaan? -- Bileamin käsi nousi ylös, hänen sydämensä läpi iski tuskan salama, äkkiarvaamatta, ja hän kykeni ajattelemaan vain jotakin sen suuntaista, että "näin ei voi olla, tämä on nyt väärin" ja niin samalla kun käsi yhä oli kohotettuna ylös keppiä kouristuksessa puristaen - aivan kuin toinen voima pitelisi siitä kiinni, ettei pääsisi enää alas heilahtamaan - isäntä ähkäisi ja häneltä katosivat kaikki ruumiinvoimat ja jokin tuulahdus sai hänet nostamaan päänsä ja katsomaan eteenpäin polulle. Lopulta Bileam aukaisi silmänsä, ja nyt hän näki. Nyt Bileam näki sen, näki ensimmäistä kertaa elämässään, kauneimman ja voimallisimman ilmestyksen mitä ikinä ennen oli saanut nähdä! Isäntä katsoi olentoa, jonka aasiparka jo kolmasti oli nähnyt ja peljästynyt: suuri kultainen enkeli, vihertävää ja sinertävää hienonhienoa kultahohdetta ympärillään, ja mikä ihmeellisintä; valtavan kokoinen tuliloimuinen miekka kädessään. Bileam tuijotti taivaallista sanansaattajaa hetkisen eikä kyennyt hengittämään. Ja tovin perästä hän, aasintamman lihava isäntä, kaatui uskollisen ratsunsa selästä kuolleena maahan". (IV. 22:21-34) 

       
Tästä Mooses jatkoi: "Kiitämme rakasta veljeäni Aaronia tästä opettavaisesta tarinasta. Siinä oli yhden ihmiselämän päätös. Mutta tarina ei lopu suinkaan siihen vaan tavoittaa peräti uuden alkunsa. Bileam palasi kotiin muuttuneena miehenä. Nöyrin, hiljaisin aatoksin hän käveli kotitilan suuntaan aasiaan tuonkintuosta hellästi silitellen. Bileam seisoi sillä hetkellä taivaallisen tuomioistuimen edessä - hänen oman kultaisen enkelinsä edessä. Kultainen enkeli istui kultaisella istuimella kultaisessa salissa ja näytti Bileamille kuin suorana kuvana elävästä elämästä hänen itsekkään lihallisen elämänpolkunsa eri vaiheita. Se oli isännälle kauhea, piinaava koettelemus. Hän tunsi itsensä sillä hetkellä maailmankaikkeuden huonoimmin luonnistuneeksi ja rumimmaksi otukseksi sanoinkuvaamattoman katumuksen viillon ja inhon lihan elämäänsä kohtaan kaikertaessa hänen sydäntään. Se, mikä tuossa enkelin edessä oli kaatunut hengettömänä maahan, kuollut pois, ei ollut Bileam, vaan Bileamin lihallinen luonto, lihan mielen ymmärrys. Hänen kivisydämensä oli hajonnut palasiksi ja ensimmäisen kerran hän tunsi elävällä tunnollaan niitä elämän-virtauksia, joita sydämellä pitääkin tuntea, niitä henkimaailman herkkiä ja voimallisia tuntoja, joita tuntoja tänne ainemaailmaan välittämään on elävä sydän ihmiselle annettukin -- myötätuntoa, rakkautta, intohimoa, ylös- ja eteenpäin pyrkimisen paloa, armollisuutta, syvää surua ja rajatonta riemutanssia… niin, ja; rauhaa, olemisen ja tietämisen varmuuden tuomaa sielunrauhaa. Bileam palasi kotiinsa eikä kukaan enää tuntenut häntä, sillä entinen jäyhä ja kopea ja äkkipikainen mies oli poissa. Tilaan oli astunut vähäsanaisempi, helläsydäminen ja huomioon-ottava, jopa nauravainen - jonka muut saivat ilokseen ajanoloon huomata -, rakastettava ja nöyrä mies, joka aina mietti ennen muiden etua ja hyvinvointia kuin omaansa". (IV. 22:34, 35, 38.)

Mooses jatkoi: "Tarina on siis vertauskuvallinen ja sisältää paljon totista tietoa elämän ikuisista lain-alaisuuksista”. Mooses oli hiljaa mietteissään tovin ja siirtyi samalla pienen aukion keskelle kasaillun tulipaikan ääreen istumaan, sillä siihen sattuivat jo hieman viilenevän illan viimeiset auringonsäteet lämmittäen. Seurakunta hakeutui istuutumaan sekin ja Mooses puhui: ”Ja nyt minä selitän tarinaa teille, ja selitys on tämä: Bileam on ihminen, melkoisen tavallinen itsekästä elämää elävä ihminen. Suurin osa kaikista ihmisistä, lihan mielensä ohjauksessa eläessään, ovat useimpina aikoina olleet sielultaan samanlaisia kuin tämä isäntä, ja tulevat vielä pitkään olemaankin. Ihminen, kuten Bileamkin, siis keskittyy kaikessa elämisen toimessaan järjestelemään lihallisen elonsa mahdollisimman turvatuksi ja mukavaksi. Kaikki asiat ja muut ihmiset hänen ympärillään saavat mielessään merkityksen vain siinä suhteessa, tukevatko ne vaiko uhkaavatko tätä joka-aikaista pyrkimystä järjestellä itselleen turvatun ruumiin elämän. Mitään muuta ympärillään ihminen ei saata huomata - sitä ei ole hänen tietoisuudelleen kertakaikkiaan olemassa. Ja tässä, kuten Bileamia seuraamalla saatoimme nähdä, tässä itsetiedottomassa itsekkäässä elämänmuodossa on ihmisen koko epäonni ja surkeus. On suuri erehdys piilottaa elämän lahja - henki, elävä ajatus - ja ruokkia vaan ruumiin tarpeita. Me saatoimme nähdä, että lopulta ihmisen elämä on aivan tyhjää, kenties monta kertaa johonkin mittaan asti mukavaakin, kevyttä ja helppoa, juoma ja syömä aina huulten ulottuvilla - ruumiin tarpeita kun ollaan hellimässä niin se onkin ensisijainen tavoite -, mutta tyhjää, vailla todellista sisältöä ja merkitystä, vailla taivaallista suuntaa. Kun ajattelemme hengen olevan, kuten se onkin, elossa vaan tässä nimenomaisessa ikuisessa nykyisyyden hetkessä, ymmärrämme sen olevan meidän tosi elämän, meidän ainainen elämämme todellisuudessa; ja kun samalla tiedämme ruumiimme elävän maan päällä ainoastaan ajan ja sen päälle maatuvan, ymmärrämme sen olevan kuoleman. Siis: ruumiin ravitseminen on elämää kuolemaa varten, ja siten se on valhe-elämää suhteessa hengen elämään".

 
Bileam on siis ennenmuuta ruumistaan ravitseva ja sen tarpeita kuunteleva ja täyttävä ihminen. Mutta, jokaisella ihmisellä on henki, taivaasta maan päälle - ajatusmaailmasta aineeseen - astunut sielu, joka seuraa ruumista koko sen elämän vaelluksen ajan. Ja tämä sielu, joka sisältää syvimmän elämän ja totuuden tunnon, rakkauden tunnon, oli Bileamille aasintamma. Tämä isäntä, kuten melkein jokaikinen ajattelematon ihminen kylmäkiskoista harha-elämäänsä eleleskellessänsä, tulee – mutta salaa muilta - hellineeksi tuota syvintä henkeä ja elämänymmärrystä itsessään, henkeä, joka on hänen oikea elämänsä, ja sitä syvästi rakastaneeksi. Kun ilta hämärtää ja ihmisten silmä välttää, nousee hän ja hakee aasintamman pilttuusta ja lähtee pikku retkelle, salaiselle retkelle itsensä kanssa omaan aina-eläväiseen kuningaskuntaansa". 

"Mutta nyt, rakkaat ihmiset, meille alkavat avautua todellisen viisauden kauniin-huimat syvyydet, ihmiselon salaisuudet! Saatammehan ymmärtää, ettei asianlaidan tulisi suinkaan olla näin päin, että ihmisen eläessä itsekästä lihallista turhuuden ja pahuuden elämäänsä hänen sielunsa - siis hän itse - on alistettuna tämmöisessä asemassa, aasintamman asemassa. Sielu saa vain silloin ja tällöin lihallisen isäntänsä huomion ja taputuksia muutoin maatessansa hämärässä pilttuussaan, ja kun huomion saa, silloinkin joutuu kantamaan lihavaa turhissa aatoksissa ja lihan puuhissa turvonnutta ruhoa pitkin aina sitä samaa pikku tietä, joka vain kapenee ja kapenee ja hämärtyy ja hämärtyy isännän siinä samalla tyhmästi vihellellessä. Hengen tahdon mukaisesti tilan tulisi olla aivan päinvastaisesti: nöyrän ja rakastavan aasintamman tulisi olla elämän johdossa ja isännän alati olla sen seurassa ja kaikessa sen viisautta kuulla, nauttia sen rakastettavasta ja rauhaisasta seurasta ja hellästi huolehtia hyvinvoinnistaan, eikä suinkaan huomion tälle suodessaan aina sälyttää koko maallisen valhe-elämänsä sen selkään omalle ruumiilleen pientä hupia vaan suodaksensa".

"Kun sielun, elämän kaikkivoivan älyn, kuuluisi olla elämämme johdossa mutta näin ei ole, niin mitä silloin tämän sielun tulisi tehdä? Jossakin elämänkäänteessä sen tulee muistuttaa tätä harhoissaan paisunutta ihmistä totuudesta, joka totuus on hengen elämässä, eikö vain? Ihmisen kaikki ajatus ja sydän on niin kovin lihan himoissa, turhan viettelyksen loassa ihroittunut, ettei aivan pieni muistutus enää riitä. Hengen on siis asetettava itsensä näyttävästi näytille, keskelle tietä. Hengen tulee astua keskelle ihmiselon polkua huutaen: "tästäpä ei ohi mennä!". Mooses oli hetkisen hiljaa antaen ajatuksensa luoda kuvaa ja jatkoi sitten: ”Kun uuvuksissaan raahustava aineellista kuormaansa kantava sielu äkkää enkelin valtava leimuava miekka kädessään, tilanne on uusi ja yllättävä. Totuuden miekka, kirkkaudessaan häikäisevä, sokaisee uinuvan-hämärässä vaeltamaan tottuneen sielun ja tämän on poikettava tieltä. Tässä on viisaus: miksi se poikkeaa tieltä? Sentähden, että ymmärryksen unta nukkuvalle ihmiselle on jollakin tavoin osoitettava, että se on väärällä tiellä, vikasuunnalla kerrassaan; hänelle on osoitettava, että hänen elämäntapansa on kokonansa vääristynyt ja vastakkainen elämän hengen tahtoon nähden -, että ollaan raahustamassa itsekkyyden turhalla tiellä, vain omaa huvia ja pientä mukavaa ja ruumiin yltäkylläisyyttä tavoitellen. Tie - elämäntapa - on tykkänään väärä, ja siltä on astuttava sivuun ja vielä näyttävästi sittenkin".

"Mutta arvaahan sen, kuinka käy kun sielullisen laiskuuden tilassa olemaan tottunut ihminen yht' ja äkisti heitetään turvalliselta polulta sivuun. Yllätys ja järkytys on suuri ja suuttumus nostaa ruman päänsä. Ja sen tähden, että korkea sydämen ymmärrys, älyllinen omatunto, ihmiseltä uupuu - yhteys sielun viisauteen on katkennut lähes tyystin -, ei tämä osaa käyttää muita voimakeinoja, tietoisuutensa rajoittuessa ruumiin elämään, kuin ruumiillista väkivaltaa; muuta ratkaisua ei pimennyt ihmisen mieli saata kertakaikkiaan keksiä, ja se lyö aasia tämän takaisin tutulle ja turvallisen-tuntuiselle tyhmyyden ja laiskuuden tielle palauttaaksensa. Sielun on palattava taas tielle, olkoonkin väärä, sillä lihallisen luonnon tahto on koskemattoman pyhä - ollaanhan sen kuningaskunnassa, aineessa -, kuten on myös koskematon ja pyhä hengen tahto taivasmaailmassa. Aasi ei saata, vaikkakin paremmassa tiedossansa, ihmisen puolesta päätöksiä tehdä".

 
"Matka jatkuu, mutta ei enää aivan yhtä hilpeästi, sillä jotakin on tapahtunut, jotakin peräti epämukavaa. Ja koska ihminen ei tiedä mitä se on, saa se aikaan pienen pelon tunteen ja hän johtuu miettimään: "Onko maailma sekaisin mennyt vai mitä tämä tämmöinen on? Eikö elämäni olekaan alusta loppuun asti yhtä tasaista auvoa vain?". Kysymys on pieni ja harmittoman oloinen, mutta ratkaiseva ymmärryksen heräämisen tiellä. Valheellinen elämä on saanut ylitsensä-käyvän vastustajan – totuuden - ja ensimmäinen särö sen kuoreen on syntynyt". 

"Ratsastusretki jatkuu, väärällä tiellä edelleen, mutta ei entisenlaisen harmittoman tyhjän-hilpeyden vallitessa. Hengellisen näkökyvyn tyystin kadottanut tylsämielinen ihminen ei saata aavistaa mitä kaikkea hengen äly hänen varalleen on suunnitellut rakentelevansa. Ihmiselämä jatkuu pinnalta tarkasteltuna tavanomaisesti. Mutta jotakin tapahtuu: elämisen ohut autuus, tyydyttävä tyytyväisyyden tunne on haalistunut, ja samalla perusteet joilla surutonta valhe-elämää on tähän saakka ylläpidetty ovat käyneet entistä enemmän vähiin; elämän tie on kaventunut. Ihminen ei tietenkään pane tätä merkille, mutta elämäntien kapeneminen tarkoittaa samalla enkelin ja totuuden miekan kohtaamisen todennäköisyyden kasvamista, ja samalla erityisesti sitä, että kohtaamisen tapahtuessa pakomahdollisuudet ovat entisestä vähissä".

  
Mooses jatkoi: "Uskokaa ihmiset, kun sanon teille: valheen tie on alati kapeneva tie, huomaako ihminen sitä tahi ei. Bileamin, itsekästä lihan elämää elävän ihmisen, tie kapenee entisestään ja siinähän se sitten taas seisoo, mahtava enkeli totuuden miekka kädessänsä. Tylsämielinen ihminen ei sitä näe vaan aasipa näkee, häikäistyy ja kauhuissaan painautuu kiviaitaa vastaan, kun ei muuannekaan pääse. Ihminen ei tässä kohdin ymmärrä muuta kuin oman pelonsekaisen hämmästyksensä ja kivun jonka jalan puristuminen aasin kyljen ja kiviaidan väliin tuottaa. Jotenka: ihmisen ei auta kuin suuttua ja lyödä jälleen rakasta aasiaan tukalasta tilasta päästäkseen. Tuska kirveltää sielua - aasia - ja sen on taas palattava tielle, josta enkeli onkin jo kadonnut".

 
"Taas matka jatkuu hiljaksiin - mutta ei niin ettei mitään olisi tapahtunut; ihminen on nyt tosissaan peloissansa, tuskan viilto kirpaisee sydäntään ja hän ponnistaa ollakseen miettimättä sitä pahaa mitä taas tuli äkkipikaisuuksissaan rakastamalleen sielulle tehtyä. Mutta ei auta, omatunto kaikuu sisuksissa. Alkuaan huviratsastus jatkuu nyt kärsimystienä, mutta kuitenkin jatkuu - sen täytyy jatkua -, vaikka aasia uuvuttaa kovin. Bileam - lihan ylpeä ja pelokas mieli - ei anna periksi, sillä se taitaa aavistaa, että jos nyt luovuttaa kaikki on lopussa. -- Matka jatkuu. Tie kapenee. Aasintammaa rasittaa jatkuva valheen ja turhuuden ja pahuuden kantaminen. Ihminen ei uskalla enää katsettaankaan maasta nostaa, siksi epämiellyttävien tuntemusten vallassa hän kokonansa on. Bileam ei jaksa enää, laahustaa vain ilotonna elämänsä tietä - väärää tietä - epätietoisuuden ja sekavien aatosten mielessään sokeina eestaas säntäillessä". 

Mooses vetää hetken henkeä, suoristaa itsensä ja huoaten jatkaa: "Ennen isännällä kaikki oli hyvin. Elonsa tie näyttäytyi suorana ja turvallisena... mutta sitten, sitten tämä aasintamma, rakas aasintamma sekoitti kaiken. Ihmis-mielessä kaikki on jo menetetty ja onnen elämä jäänyt taakse. Polku vaan kapenee, liikkumatila elämäntiellä loppuu kokonaan, on pimeää ja hiljaista. Ja sitten, vielä kerran: enkeli näyttäytyy, voimallisena, uljaana, tietäväisenä, kirkkaana ja kauniina, totuuden säkenöivä miekka kädessään. Aasi lyö itsensä maihin ja Bileam, kuin kone, nostaa kätensä jossa pitelee keppiä ja lyö kaikin voimin sieluaan ainoana ajatuksenaan enää hiljentää tuo ääni joka tuhosi hänen elämänsä ainiaaksi. Sielu valittaa tuskissaan, sydäntä viiltää, keppikäsi kohoaa toistamiseen, pysähtyy, ja silloin sydän särkyy. Tuskan ähkäisy kirpoaa huuliltaan ja ihminen nostaa katseensa, ja nyt hän näkee. Ihminen näkee vihdoin valon, totuuden. Isännän silmät aukenevat ja valkea sielussa syttyy valaisemaan pimeän sydämen. Itsekäs lihan ihminen kaatuu hengettömänä maahan; siltä ovat olemassa-olemisensa syyt loppuneet, maallisen huoneensa pystyssä-pysyttämisen perusteet murentuneet. Ei ole enää pakotietä, ja ihmisen sydän, pimeä sydän, on murtunut kappaleiksi".

Mooses tarkkaa kuuntelijoita ja terävöiden katseensa sanoo: "Ihminen on näin kulkenut kapenevan tien, pahuuden ja ymmärtämättömyyden tien, loppuun. Ihminen on kuollut valheelle, itsekkäälle ruumiin elämän vaatimusten täyttämiselle. Lopun te jo tiedättekin: Bileam havahtuu eloon, herää todellisuuteen. Ihminen yhtyy itseensä rakkaudessa, myötätuntoisuudessa ja ilossa, yhtyy kultaiseen taivaalliseen enkeliinsä ymmärtämyksen kirkkaudessa, totuuden tiedon tuntemuksessa. Bileam taluttaa aasinsa kotipilttuuseen. Ihminen on näin herännyt kuulemaan totuuden äänen, vihdoin heittänyt epäjumalan - ruumiin tarpeiden eteen vaan elämisen - pois sydämestään ja ajatuksistaan ja asettanut sielun, elämän lapsen, maallisen elämänsä johtoon. Hyvät Egyptin kansalaiset, rakkaat ihmiset kaikkina aikoina, kuulkaa; minussa ruumis on elämän-hengen leipä! Teissä, vielä maallisissa, lihan mielen mukaisen elämän loppu on totisen elämän, hengen ja kirkkaan tietoisuus-elämän alku!". (IV. 22:21-35, 38. 23:8-12, 19-24. Luku 24)