*******
Kirjallisuusviitteet:
1
”Kansat,
jotka elävät ainoastaan ruumiin elämää ja kansat, joiden suuruus
perustuu yksinomaan voimaan ja alueelliseen suuruuteen, syntyvät,
kasvavat ja kuolevat, koska kansan voima ehtyy kuten ihmisenkin. Ne
kansat, joiden itsekkäät lait asettavat esteitä valistuksen
edistykselle ja hyväntekeväisyydelle, kuolevat, koska valo
tappaa pimeyden ja hyväntekeväisyys tappaa itsekkyyden.
Mutta niin kansoille kuin yksilöillekin on olemassa s i e l u n e
l ä m ä; ne kansat, joiden lait asettuvat sopusointuun elämän
ikuisten lakien kanssa, tulevat elämään ja palvelemaan kuten
majakka, näyttäen suuntaa muille kansoille.” (Allan
Kardeck; Henkien Kirja)
2
”Meidän
aikamme kansat ovat ehtineet järkevyyden vaiheeseen, eivätkä ne
tunne vihamielisyyttä toisiaan kohtaan ja voisivat ratkaista
erimielisyytensä rauhanomaisesti. Mutta tuo järkeily osuisi oikeaan
vain kansojen suhteen, pelkästään kansojen, elleivät ne olisi h
a l l i t u s t e n vallan alaisia. Hallitusten valtaan
alistetut kansat taas eivät voi olla järkeviä siksi, että
hallitusten valtaan alistuminen jo on merkki äärimmäisen suuresta
järjettömyydestä. Mistä järkevyydestä voi olla puhetta ihmisten
kohdalla, jotka ennalta lupautuvat suostumaan kaikkeen (myös
tappamaan ihmisiä) mitä hallitus määrää (kolmas käsky: älä
vanno). Siis tietyt sattumalta tuohon tilanteeseen joutuneet ihmiset.
Ihmiset, jotka saattavat antaa tuollaisen sitoumuksen suostua vastaan
panematta kaikkeen, mitä heille ventovieraat miehet, hallitusten
johtajat, käskevät, eivät voi olla järkeviä, kun taas
hallitukset – eli ihmiset joilla tuollainen valta on – ovat vielä
sitäkin vähemmän järkeviä eivätkä voi olla käyttämättä
väärin valtaansa eivätkä sekoamatta niin mielettömän
kauhistuttavasta vallasta. Siksi rauha kansojen välillä ei olekaan
saavutettavissa järkevää tietä, sopimuksin, välitystuomioin
ennen, kuin kansat (ihminen) lakkaavat alistumasta hallitusten
valtaan. Tuo alistuminen on aina järjetöntä ja aina vaarallista.”
(Leo
Tolstoi; Omatuntoja)
3
”Minusta
tuntuu aivan järkeenkäyvältä oletukselta, että uskonto, jossa
ihmiseksi tullut Jumala kutsuu ihmisiä saamaan osansa jumaluudesta
rakkauden kautta (ns. alkukristillisyys), syrjäytetään ja sen
tilalle astuu jälleen vanhempi uskonto ihmisjumalasta, joka kiskoo
jumalallisuutensa oman ihmisyytensä taipumattomasta aineksesta
(lihan luonto) pelkän tahtonsa voimalla. Tällainen uskonto ei
tietenkään todennäköisesti ilmene uuden Caesarin, keisarin tai
Fuhrerin kautta, vaan sen vaikutukset leviävät d
e m o k r a a t t i s e m m i n koko yhteiskunnan alueelle.
Tällainen uskonto kuitenkin aina tappaa ja ilmoittaa sitten
tappamisen syyksi oikeuden, myötätunnon tai surullisen
välttämättömyyden.” (Hart;
Ateismin Harhat)
4
Orjat
kulkivat hitaasti toinen toisensa jäljessä kantaen kukin painavaa
hiottua kiveä. Orjien rivejä oli
neljä, ja jokainen niistä
ulottui puolentoista kilometrin matkan kivilouhimoilta uuden
linnoituskaupungin rakennuspaikalle. Aseistetut vartijat, yksi
vartija kymmentä orjaa kohden, tarkkailivat orjien rivistöjä silmä
tarkkana. Laahustavien orjarivistöjen sivustalla kohosi
kolmenkymmenen metrin korkuinen hiotuista kivistä rakennettu
kukkula, jonka laella istui valtaistuimellaan Kratius, yksi
ylipapeista. Kukaan ei häirinnyt hänen rauhaansa. Itse asiassa
kukaan ei edes uskaltanut luoda häneen silmäystäkään
keskeyttääkseen hänen syvää mietintäänsä. Orjat ja vartijat
pitivät kukkulaa ja sen laella lepäävää valtaistuinta
ympäröivään maisemaan olennaisesti kuuluvana. Eikä kukaan enää
kiinnittänyt huomiota tuohon ihmiseen, joka välillä istui
valtaistuimellaan, välillä taas kuljeskeli kukkulan laella.
Kratius
oli ottanut tehtäväkseen uuden valtion luomisen ja pappien
ylivallan lujittamisen tuhansiksi vuosiksi eteenpäin. Hän halusi
alistaa kaikki Maan ihmiset valtansa alle ja tehdä heistä kaikista,
myös valtioiden hallitsijoista, pappien orjia.
Tarkkaillessaan
orjia Kratius oli kiinnittänyt huomiota erään nuoren
miehen määrätietoiseen
ja tutkivaan katsantoon, joka erosi täysin muiden orjien
harhailevasta ja välttelevästä katseesta. Tuon nuoren miehen
kasvot olivat välillä keskittyneen mietteliäät, välillä taas
eloisan kiihtyneet. ”Hän punoo ihan selvästi jotain
suunnitelmaa”, ajatteli ylipappi. ”Olisi tietysti
yksinkertaisinta ilmoittaa hallitsijalle ja vangituttaa tuo nuori
orja. Hän on selvästi kaikkien muiden orjien suurin innoittaja.
Mutta sillä ei ongelmaa ratkaista”, ymmärsi Kratius. ”Orjat
haluavat aina jatkossakin vapautensa. Uusia keulahahmoja ilmaantuu ja
uusia suunnitelmia punotaan. Ja näin valtion suurin uhka on yhä
edelleen sen sisällä.”
Kratiuksella
oli edessään suuri tehtävä: laatia suunnitelma koko maailman
orjuuttamiseksi. Hän tajusi, että suunnitelmaa ei toteutettaisi
suoran väkivallan keinoin. Olisi keksittävä yhden ihmisen ja
kokonaisten kansakuntien mieleen kohdistuva lähestymistapa. Ihmisten
koko ajatusmaailma olisi muutettava, olisi iskostettava kaikkien
mieliin, että orjuus on kaikkein suurin hyve. Hänen tulisi saattaa
läpi itsestään kehittyvä ohjelma, joka johtaisi kokonaiset
kansakunnat harhaan ja eksymään tilassa, ajassa ja käsityksissään.
Ja mikä kaikkein tärkeintä – harhautumaan täysin todellisuuden
oikeassa tulkitsemisessa ja tajuamisessa.
Kratius
mietti ja mietti, hänen ajatuksensa kiirivät yhä nopeammin, kunnes
yht'äkkiä, kuin salaman leimauksena, oli suuri ohjelma syntynyt.
Yksityiskohdat eivät vielä olleet muotoutuneet, eikä hän kyennyt
vielä selvittämään ohjelmaa muille, mutta hän tunsi sen
mahtavuudessaan polttavan
joka soluaan. Kratius tunsi itsensä koko maailman yksinvaltiaaksi.
”Mietin kaikki ohjelmani
yksityiskohdat, lausun muutaman sanan, ja maailma alkaa muuttua.
Aivan uskomatonta! Vain jokunen sana – ja koko maailma alistuu
minun ja ajatukseni
valtaan. Jumala on toden totta antanut ihmiselle voiman, jolle ei
ole vertaa koko Maailmankaikkeudessa. Tuo voima on i h m i s e n a
j a t u s. Se luo sanoja ja muuttaa historian
kulun. Vain muutamalla
lauseella minä pakotan heidät ja myös nykyisten orjien jälkeläiset
samoin kuin maalliset
hallitsijat olemaan orjina tuhansien vuosien ajan.”
Ja
jo seuraavana päivänä muut
papit ja faarao oli kutsuttu hänen tarkkailupaikalleen. Heidän
edessään Kratius aloitti puheensa: ”Sitä,
mitä nyt kuulette, ei saa koskaan kirjoittaa muistiin tai kertoa
kenellekään. Olen keksinyt keinon kaikkien Maan päällä elävien
ihmisten muuttamiseksi faaraomme orjiksi. Se on mahdotonta edes
valtavien sotajoukkojen tai uuvuttavien sotien voimin. Mutta minä
saan sen aikaan vain lausumalla muutaman lauseen. Vain kaksi päivää
noiden sanojen lausumisen jälkeen voitte itse todeta, miten maailma
on alkanut muuttua. Katsokaa, miten tuolla alhaalla kahlehditut orjat
kulkevat pitkinä jonoina kantaen kukin yhtä kiveä. Heitä
vartioimassa on useita sotureita. Mitä enemmän orjia, sitä parempi
valtiolle – niin olemme aina ajatelleet. Mutta mitä enemmän orjia
on, sitä enemmän me myös
pelkäämme heidän
nousevan kapinaan; ja
niinpä
me vahvistamme
vartiointia. Ja meidän täytyy ruokkia orjiamme hyvin, muuten he
eivät jaksa tehdä ruumiillisesti raskasta työtä; mutta
siitä huolimatta orjat ovat laiskoja ja taipuvaisia
kapinointiin. Katsokaa, miten hitaasti he liikkuvat, eikä
laiskistunut vartija vauhdita heitä ruoskan viuhahduksin; hän ei
ruoski edes terveitä ja vahvoja orjia.
Mutta
minä sanon teille, että he tulevat vielä liikkumaan paljon
nopeammin, eikä heitä tarvitse edes vartioida. Ja
vartioista
tulee niin ikään orjia. Ja kaikki tuo saadaan aikaan seuraavasti.
Huomenna
aamunkoitteessa lähetetään sanansaattajat valtakunnan joka
kolkkaan viemään seuravanlaista käskyä faaraolta:
”Uuden
päivän sarastaessa kaikille orjille lahjoitetaan täydellinen
v
a p a u s. Jokaisesta kaupunkiin toimittamastaan kivestä vapaa
ihminen saa yhden kolikon. Kolikot
voidaan vaihtaa ruokaan, vaatteisiin, asuntoon, palatsiin kaupungissa
tai jopa itse kaupunkiin. Tästä lähtien olette vapaita ihmisiä.”
Kun
papit olivat täysin tajunneet, mitä Kratius oli sanonut, yksi
heistä, iältään kaikkein vanhin, lausahti: ”Sinä olet oikea
demoni, Kratius. Keksimäsi
suunnitelma syöksee vielä monet maan kansat demonismin kynsiin.”
”Olen
kuin olenkin demoni, ja olkoon keksintöni
nimi d e m o k r a t i a.”
5
”Demokraattinen
idiosynkrasia (yksilöllinen käyttäytymispiirre) kaikkea vastaan
mikä hallitsee ja tahtoo hallita on vähitellen muuttunut ja
verhoutunut henkiseksi; henkisemmäksi siinä määrin että se
nykyisin tunkeutuu, s a a tunkeutua askel askeleelta jo kaikein
ankarimpiin, näennäisesti kaikkein objektiivisimpiin tieteisiin;
näyttääpä se minusta jo päässeen vallitsemaan koko fysiologiaa
ja oppia elämästä, sen v a h i n g o k s i kuten on itsestään
selvää, koska se on salakähmäisesti poistanut siitä erään
peruskäsitteen, varsinaisen a k t i v i t e e t i n käsitteen.
Sen vastapainoksi asetetaan tuon idiosynkrasian painostuksesta
etualalle ”sopeutuminen”, siis toisen (alemman) arvoluokan
aktiviteetti, pelkkä realiteetti, onpa itse elämäkin määritelty
yhä tarkoituksenmukaisemmaksi sopeutumiseksi ulkonaisiin
olosuhteisiin.
Mutta
niin on ymmärretty väärin elämän olemus, sen v a l l a n t a h
t o; niin on jäänyt huomaamatta periaatteellinen etusija joka on
omaehtoisilla, hyökkäävillä, valtaavilla, uudesti-tulkitsevilla,
uudesti-suuntaavilla ja hahmottavilla voimilla joiden vaikutuksesta
vasta suraa ”sopeutuminen”; niin on itse elimistössä kielletty
niiden ylimpien toimijoiden määräävä rooli joissa e l ä m ä n
t a h t o ilmenee aktiivisena ja muotoa luovana.” (Nietzsche;
Moraalin alkuperästä)
6
”Mutta
hallitukset eivät voi jättää kansoja rauhaan eli rauhallisiin
suhteisiin keskenään siksi, että hallitusten olemassaolon ellei
ainoa niin ainakin pääasiallisin oikeutus on kansojen
rauhoittaminen, niiden vihamielisten suhteiden sovitteleminen. Ja
niinpä hallitukset synnyttävät noita vihamielisiä suhteita
patriotismin verukkeella teeskennelläkseen sitten rakentavansa
rauhaa kansojen välille. Mutta koko historiassa ei ole ainoatakaan
sotaa, jota eivät olisi aiheuttanaat hallitukset, yksinomaan
hallitukset, aivan riippumatta kansojen eduista, joille sota –
voitokaskin – on aina tuhoisa. Hallitukset vakuuttavat kansoille,
että näitä uhkaavat vaarat – toisten kansojen hyökkäys ja
sisäiset viholliset – ja että ainoa keino pelastua tuolta
vaaralta on kansojen orjamainen alistuminen hallitusten tahtoon. Se
näkyy aivan ilmiselvästi vallankumousten ja diktatuurien aikana,
mutta niin tapahtuu myös aina ja kaikkialla, missä vain valtaa on.
Jokainen hallitus selittää olemassaolonsa ja perustelee kaikki
väkivallantekonsa sillä, että ellei sitä olisi, olisi pahemmin.
Saatuaan kansat vakuuttuneiksi siitä, että ne ovat vaarassa,
hallitukset alistavat ne tahtoonsa. Kun kansat sitten ovat alistuneet
hallitustensa tahtoon, nuo hallitukset pakottavat kansat hyökkäämään
toisten kansojen kimppuun.
Ja
niin kansat saavat vahvistuksen hallitusten vakuutteluihin toisten
kansojen taholta uhkaavasta hyökkäysvaarasta (ja samalla itsensä
hallituksen olemassaolon välttämättömyydestä kansalaisten
suojelemiseksi. huom. S.M.).
Divide
et impera – hajota ja hallitse. Kaikkein yksinkertaisimmassa,
selkeimmässä ja kiistattomimmassa muodossa patriotismi on
hallitsijoille mikäpä muu kuin vallanhimoisten ja itsekkäiden
päämäärien saavuttamisen keino ja hallituille taas luopumista
ihmisarvosta, järjestä ja omastatunnosta sekä orjamaista
alistumista vallassa olevien tahtoon.” (Leo
Tolstoi; Omatuntoja)
7
”Pettäen
ihmisiä kaikki valtiot sanovat: kaikki te minun hallitsemani olette
vaarassa joutua toisten kansojen valloituksen kohteeksi, mutta minä
valvon hyvinvointianne ja turvallisuuttanne ja siksi vaadin, että te
annatte minulle joka vuosi satoja miljoonia, työnne hedelmät, jotka
minä käytän kivääreihin, tykkeihin, ruutiin, laivoihin, teidän
puolustamiseenne. Lisäksi vaadin teitä menemään järjestämiini
organisaatioihin, joissa teistä tehdään valtavan – minun
johtamani armeijan – järjettömiä osasia. Tuossa armeijassa
ollessanne te lakkaatte olemasta ihmisiä ja olette vailla omaa
tahtoa ja teette kaiken, mitä minä tahdon. Ja ennen muuta haluan
hallita; hallitsemisessa käyttämäni keino on murha, ja siksi
opetan teitä tappamaan.
Huolimatta
perustelun ilmeisestä mielettömyydestä, väitteestä, että
ihmiset ovat vaarassa joutua muiden valtioiden hallitusten
hyökkäyksen kohteeksi, valtioiden, jotka puolestaan väittävät
rauhantahdostaan huolimatta olevansa saman vaaran uhkaamia,
huolimatta alentavasta orjuudesta, johon ihmiset armeijaan mennessään
joutuvat, huolimatta heille määrättävän työn julmuudesta
ihmiset antavat myöten petokselle, antavat rahojaan itsensä
orjuuttamiseen ja itse orjuuttavat toisiaan.” (Leo
Tolstoi; Omatuntoja)
8
Kuvaus
Atlantislaisesta yhteiskunnasta;
”...että
jos jossakin maakunnassa kansa syystä tai toisesta valitti
kuninkaalle, etteivät olleet onnellisia, että puuttui ruokaa tai
muuta, niin ei suinkaan kansaa syytetty kapinoimisesta ja
tyytymättömyydestä, vaan kuvernööri heti erotettiin virastaan.
Hän oli toimeensa kelpaamaton, koska hän ei saanut kansaa
onnelliseksi. Hallitus oli semmoinen, että se ennen kaikkea valvoi
kansan etua. Kuta heikompi ihminen oli, sitä enemmän hänestä
pidettiin huolta, kuta alemmassa asemassa hän oli, sitä vähemmän
oli hänellä työtä. Jos sattui tulemaan nälänhätä, niin kuka
siitä kärsi? Ei kansa suinkaan vaan ylemmät luokat ja kaikista
ensimmäisenä (ns.) ”valkoinen keisari”, joka silloin eli
vähemmällä ruualla tai oli ilman, joten kaikki näkivät, että
hänen rakkautensa kansaan oli todellista. Ei kukaan tavottanut
valtaa itsekkäästä syystä, sillä valta
merkitsi ainoastaan suurempaa velvollisuutta kasvattaa itseään
ja luoda onnea ympärilleen. Onni ja hyvä toimeentulo oli yleinen,
sillä ylemmillä yhteiskunta-asteilla oli ainoastaan sellaisia
ihmisiä, jotka suuremmalla kyvyllä ja edesvastuulla tekivät työtä
ja toimivat alamaisten parhaaksi.” (Pekka
Ervast; Henkimaailman salaisuudet)
9
”Oppineissa
seuroissa, hallinnollisissa laitoksissa ja sanomalehdissä me
pohdimme syitä kansan köyhyyteen ja keinoja kansan nostamiseksi
siitä, mutta me emme keskustele siitä ainoasta mahdollisesta
keinosta, joka todella nostaa kansan -ja se on se, että kansalle
annetaan takaisin maa, mikä on sille niin välttämätön”. Ja
Nelhjudov muisti elävästi Henry Georgen aatteet ja oman
innostuksensa niihin, ja hän ihmetteli miten oli voinut unohtaa
kaiken, - ”Maa ei voi olla yksityisen omistuksen kohteena, eikä se
voi olla kaupanteon välineenä enempää kuin vesi, kuin ilma tai
auringonsäteet. Kaikilla on samanlainen oikeus maahan ja niihin
etuihin, mitä se antaa ihmisille.” /...että sen ei pidä omistaa
maata, joka ei tee työtä maan hyväksi, ja että jokaisella on
yhtäläinen oikeus käyttää hyväkseen maan antia.” (Leo
Tolstoi; Ylösnousemus)
10
”Shakki,
jonka ihminen kokee toisten itsekkyydessä, tekee usein itsekkääksi,
kun ihminen tuntee puolustautumisen olevan tarpeeseen. Huomatessaan,
että toiset ajattelevat itseään eikä häntä, ihminen puolestaan
alkaa huolehtia enemmän itsestään kuin muista. Olkoon
hyväntekeväisyyden ja veljellisyyden periaate perustana
yhteisöllisille instituutioille, laillisille suhteille kansalta
kansalle, ihmiseltä ihmiselle, ja kukin tulee ajattelemaan vähemmän
itsensä etua nähdessään, että muut ajattelevat hänen etuaan.
Kaikki
kokevat esimerkin ja kontaktin moralisoivan vaikutuksen.
Tämänhetkisen tuhoavan itsekkyyden tulvimisen johdosta todellinen
hyve on tarpeen, jotta joku luopuisi henkilökohtaisuuksistaan
toisten hyväksi, jotka normaalisti eivät kiitä häntä ollenkaan.
Erityisesti he, joilla on tämä hyve, tapaavat Jumalan valtakunnan
avoimena. Heille, ennenkaikkea, on varattuna valittujen onnellisuus,
koska todellakin minä sanon teille, että oikeuden päivänä ne,
jotka ovat ajatelleet ainoastaan itseään, tullaan laittamaan sivuun
ja he tulevat kärsimään hylkäämisestä.”
-Fenelon- (Allan Kardeck; Henkien
Kirja)
11
”Ja
yhtä ilosina kuin muinakin keväinä rakentelivat naakat, varpuset
ja kyyhkyset pesiä, ja kärpäset surisivat auringonpaisteisten
seinien vierellä. Iloisia olivat myös kasvit ja linnut, hyönteiset
ja lapset. Vain ihmiset – suuret, täysikasvuiset ihmiset – eivät
lakanneet pettämästä ja kiusaamasta toisiaan ja itseään. Heidän
mielestään tällainen keväinen aamu ei ollut tärkeä eikä pyhä,
tällainen maailman kauneus mikä oli annettu hyödyksi kaikille
olennoille, sopusointua ja rakkautta varten. Heidän mielestään oli
pyhää ja tärkeätä vain se, minkä he itse olivat keksineet
hallitakseen toinen toistaan.” (Leo
Tolstoi; Ylösnousemus)
12
”Kansojen
erilaisuus, sekä ulkonainen että sisäinen, riippuu niiden
kielestä, maasta, luonnollisista elinehdoista, ilmastosta ym.
tunnetuista seikoista. Jokainen kansa muodostaa yhtenäisen
kokonaisuuden, joka näkymättömässä maailmassa ottaa sen yli
kaareutuvan henkisen ilmakehän eli auran muodon. Kansan aurassa
näkyvät sille ominaiset sielulliset tunnusmerkit: sen
luonteenlaatu, sen ajatustavat, sen tunnekyvyt, sen henkiset
pyrkimykset, sen taiteelliset taipumukset, sen vallitsevat
mielipiteet jne., jotka yhdessä muodostavat kansan niin sanoaksemme
personallisen sielun. Mutta tämän kollektiivisen kansansielun
takana piilee henkinen salaisuus. Niinkuin ihmisellä on korkeampi
minänsä, jonka hetkellinen ilmennys hänen personallisuutensa on,
niin on kansan kollektiivisen kokonaisuuden henkisesti koossapitävänä
voimana yksilöllinen älyolento, jota voimme kutsua
kansallishaltiaksi. Tämä on itsenäinen henkiolento, joka ei kuulu
meidän inhimilliseen kehitysjärjestelmäämme, vaan toiseen, nk.
enkeli- eli sanskritinkielisellä nimellä deeva-kehitykseen. Hän on
verrattain korkea olento omassa järjestelmässään ja on saanut –
ehkä omaa kehitystään varten – elämäntehtäväkseen huolehtia
kansakunnan kohtalosta ja johtaa sen henkistä kasvua. Valitsemansa
kansa on hänen sydämelleen ylen kallis ja sen luonteessa on
jotakin, joka vastaa hänen omaa olemustaan, sillä hänen
antautumisensa kansan johtajaksi ja samalla palvelijaksi on sekä
vaikea että vastuunalainen teko. Kansan aurasta tulee ikäänkuin
hänen ulkonaisin ruumiinsa eli asuntonsa ja hän ottaa kansan
sielunelämän omakseen. Siten syntyy yhtämittainen vuorovaikutus
kansan personallisen sieluelämän ja suojelusenkelin oman
tajunnan välillä. Enkeli koettaa kasvattaa kansan sielua ja
vuodattaa sen auraan omia yleviä inspiratsionejaan ja tuntemuksiaan.
Välittömästi hän ei voi ruumistuneeseen kansaan vaikuttaa,
ainoastaan semmoisten yksilöiden kautta, jotka isänmaanrakkauden
täyttäminä kuulevat hänen äänensä ja sitten taiteen,
kirjallisuuden tai sankaritekojen välityksellä tuovat ilmi hänen
sanojaan ja tahtoaan. Suojelusenkeli ei tietenkään ole yksin, vaan
mahtavan auttajajoukon, alempiasteisten enkelein ja haltiain
ympäröimä, mutta kaiken
isänmaanrakkauden syvin henkinen juuri on siinä, että
isänmaan ja kansan takana on tämä suuri,
rakastava ja jumalallinen olento, joka sekä herättää
rakkautta yksilöissä että vastaa siihen. Onko ihme, että jotkut
kansat ovat häntä ainoana jumalanaan palvelleet?
Kun
nyt Väinämöinen edustaa Suomen kansallishenkeä, merkitsee tämä,
paitsi että Väinämöisessä on personoitu Suomen kansan
sieluelämä, myös, että Väinämöinen, runojen ja vanhan uskon ja
Kalevalan Väinämöinen, on se suojelusenkeli, joka Suomen kansalle
on annettu. Milloin Väinämöinen tässä merkityksessä Suomen
kansan kohtaloon liitti omansa, emme osaa tarkalleen sanoa. Se
tapahtui historiantakaisina, kalevalaisina aikoina, silloin kun
kukoisti esi-isäimme kulttuuri. Mielemme tekisi nähdä Kalevalan
runojen kertomuksissa Väinämöisen elämänvaiheista viittauksia
suojelusenkelimmekin kohtalonvaiheista.
Kaukaisia
aikoja sitten oli Suomen heimo suuri ja mahtava. Siihen kuuluivat,
paitsi nykyisten suomalaisten esi-isät, niinikään lappalaisten ym.
suomensukuisten heimojen esivanhemmat. Suuri osa Eurooppaa oli sen
hallussa ja se hallitsi viisauden voimalla enemmän kuin
väkivallalla. Sen sivistys oli
enemmän henkistä kuin aineellista laatua. Se oli maata
viljelevä, metsästystä, kalastusta ja elinkeinoja harjoittava ja
kauppaa käyvä kansa, mutta samalla herkkätuntoinen, uskonnollinen
ja soitannollinen eikä elämä olisi sille minkäänarvoinen ollut
ilman laulua ja runoutta, ilman syvempää
luonnontietoa ja tietäjän taitoa. Sen tietäjät olivat
vihityt korkeaan mysterioviisauteen ja kuuluisat mahtavasta
loitsutaidostaan. Se oli Kalevalan kulttuuria, se oli Väinämöisen
aikoja.” (Ervast; Kalevalan
avain)
13
”Tieteellisellä
alalla tehdään jatkuvasti uusia keksintöjä ja me käytämme niitä
soveltaen elämämme niiden mukaan. Miksi emme tekisi samoin k
o r k e a m m a n t a s o n (hengen mielen, omatunnon...
kirj.huom.) löytöjen suhteen niiden ollessa yhteydessä sisäisen
elämämme kanssa? Luonnonlakien ymmärtäminen ja niiden kanssa
sopusoinnussa eläminen on tie sekä henkiseen että fyysiseen
hyvinvointiin, terveyteen ja edistymiseen.”
(C.W. Leadbeater; Mestarit ja polku)
14
”Y
l h ä i n e n m o r a a l i kasvaa aina esiin voitonriemuisesta
itsensä löytämisestä ja myöntämisestä. O r j a m o r a a l i
taas suhtautuu alusta alkaen kielteisesti ”ulkopuoliseen”,
”toisenlaiseen”, ”ei-itseen”, ja tämä kielteisyys on sen
”luova” teko. Tämä arvoja-asettavan katseen kääntyminen
toiseen suuntaan – väistämätön suuntautuminen ulospäin eikä
takaisin omaan itseyteen – kuuluu juuri kaunaan; orjamoraali
tarvitsee syntyäkseen ja sitten elääkseen ja hengittääkseen
aina ensin vasta- ja ulkomaailmaa, se tarvitsee ulkoisia ärsykkeitä
voidakseen yleensä
ollenkaan päästä vaikuttamaan – sen toiminta on perinpohjaista
vastavaikutusta. Ylhäisen arvostustavan kohdalla on täysin
päinvastoin: se toimii ja kasvaa spontaanisti, omaehtoisesti, etsii
vastakohtansa vain omaa suhtautumistaan kiitollistamaan ja
riemullistamaan, etsii peilin omassa säkenöivässä kirkkaudessaan
itsetietoisempana ja uljaampana seistäkseen – sen negatiivinen
käsite ”alhainen”, ”halpa”, ”huono” on vain
jälkisyntyinen, kalpea kontrastikuva verrattuna sen myönteiseen,
täysin elämällä ja intuitiolla kyllästettyyn peruskäsitteeseen
”me ylhäiset, me hyvät, me kauniit, me onnelliset”.”