Johanneksen ilmestys uuden ajan ihmiselle

                              

                                   Johanneksen ilmestys uuden ajan ihmiselle 

                         


 
                                                              1 LUKU.

Henki sanoi minulle: "Kirjoita, mitä minä sanon ja näytän sinulle. Hengen tietoisuus on kaikki mitä on, ja tässä tietoisuudessa, ihmisen sielussa, on kaiken elämän alku ja loppu. Sinä ja sinun kaltaisesi hallitsette maan päällä ja taivaan kuningaskunnassa. Minä olen sinä, sinä olet minä. Minä olen jumala, me olemme jumalat. Älä siis pelkää maallisten pauhinaa, sillä he eivät tiedä keitä he ovat, eivätkä tiedä mitä he tekevät. Pidä sinä vain se, mitä sinulla on, ja kuule se sana, jota minä, ikuinen henki, aina-olevainen sinulle puhun, sillä siinä on sinun elämäsi. Minä olen näyttänyt sinulle jumalan suuret kasvot, ja nämät kasvot ovat se tietoisuus joka hallitsee, ja tämä tietoisuus on sinussa, se on sinä, se on minä... totuudessa ja rakkaudessa, päättymättömässä valtakunnassa, ikuisessa hengen nykyhetkessä". (Ilm. 1:1-4,7-20/Santeri Mikkonen)

                                                               2 LUKU.

Ja henki puhui minulle: "Kirjoita seitsemän kirjettä maan kansakunnille niiden seitsemän mahtavan enkelin kautta, jotka niitä ohjaavat ja kehityksessä tukevat.

Efeson enkelille kirjoita: ”Olkaa kärsivälliset, kavahtakaa pahoja, jotka sanovat olevansa hyväntekijöitä. Älä seuraa maailmallisia oikkuja, vaan tee ainoastaan hyviä tekoja; laupeuden, rauhan ja rakkauden tekoja, tekoja, jotka palvelevat korkeinta, täydellistymisen päämäärää, tekoja, jotka palvelevat ihmiskuntaa ja koko luomakuntaa."

Smyrnan enkelille kirjoita: ”Tämän maailman hallitsija pilkkaa teitä, kiusaa ja kiduttaa ja tappaa teitä, mutta olkaa kärsivälliset; se voi tehdä sen vain teidän ruumiillenne, mutta ei teidän sielullenne, joka on kuolematon ja joka on alati minun edessäni, kirkkauden kasvojen edessä totuudessa ja tiedossa, palvellen korkeinta päämäärää”.

Pergamon enkelille kirjoita: ”Koska sinä pidät totuudesta kiinni ahdistuksia sietäen, saatana sinua koettaa maailman viettelyksillä ja kullan kimalluksella – joka on pinnan alta pelkkää ruostunutta rautaa – eksyttää helppoon ja laiskaan elämään, ja näin sielusi saastuttaa ja kuolettaa. Etsi järkähtämättä tietoa ja ymmärrystä, niin tulet sitä saamaan, ja saat sisäisesti elää jumalan valtakunnan kirkkaudessa ja tahrattomuudessa”.

Tyatiran enkelille kirjoita: ”Ole kaikin puolin puhdas, ajatuksissasi ja teoissasi, niin sinuun ei enää pysty astumaan tuo viettelijätär, joka tahtoo, että sinä tulet tyydytetyksi ja täytetyksi tämän maailman saastaisuudesta ja hekumasta. Katso noita, jotka riettaassa haureudessaan kemuilevat, he näyttävät koreilta, mutta ovat sisältä mustia kuin noki, palanutta luuta ja nahkaa. Heidän sielunsa jää ravinnotta, he sairastuvat, ja kuolevat sielullisessa ahdistuksessa, he, ja heidän koreat ajatuksensa, tekonsa ja luomuksensa, jotka ovat vain kulisseja kuoleman ja eksytyksen näyttämöllä. He hukkuvat omaan pahuuteensa. Mutta te; te seuratkaa puhdasta sydämen oppia, jättäkää pois paha, opetelkaa tekemään hyviä tekoja, kärsivällisyydellä ja ilolla palvellen, hätääntymättä vääryyden ja sekasorron melskeestä, joka on vain ruostuneen peltipurkin kolinaa tuulen sitä pitkin autioituneen kaupungin kivikatua ajaessa. Olkaa vakaat, viettelykset ja vainot kestäen, niin minä tulen ja seppelöitsen teidät jumalan voimalla ja viisaudella, ja eksytyksen tekoja harjoittavat meluavat pimeyden lapset tulevat murtumaan edessänne kuin saviastiat".  (Ilm. 2:1-29/S.M.)


                                                              3 LUKU.

Sardeen enkelille kirjoita: ”Kuulkaa hengen ääntä sisällänne. Teidän on herättävä nyt. Olette kulkeneet pimeydessä ja tehneet vääriä tekoja, eksytyksen tekoja, joita tekee ihminen, joka on sokea eikä näe mihin kulkee. Te olette ne, joiden luokse totuuden janoiset tulevat, mutta te olette tarjonneet heille vääristyneen opin; olette ohjanneet heidät tielle, joka johtaa pimeyden ja toivottomuuden kuiluun, kuolleiden sielujen valtakuntaan. Te olette tarjonneet nälkäisille oman mielenne mukaista leipää, tämän maailman puolitotuuksia, jotka ovat valheita, jotka eivät ole totista tietoa. Ravistelkaa siis saasta päältänne ja valvokaa, jotta voitte vahvistaa kanssaveljiänne rakkaudessa. Ne teistä, jotka eivät ole sydäntään valheessa ja väkivallassa ryvettäneet, tulevat elämään kanssani. Teidän enkelinne seisovat jumalan kirkkauden valtaistuimen edessä, nyt ja iankaikkisesti".

Filadelfian enkelille kirjoita: ”Kuulkaa siis te, jotka kaikessa kärsivällisyydessä ja vaivannäössä kannatte minun nimeäni, so. taivaallisen valon hehkua ja tiedon ja totuuden kruunua ymmärtämättömien ja uskottomien maailmassa: teidän luoksenne tulevat saatetuiksi ne, jotka ovat kärsimyksen ja pimeyden, kirouksen ja valheen lapsia; he tulevat kirkastumaan ja heräämään ymmärrykseen sen voiman kantamina, jonka minä teidän lävitsenne heille vuodatan. Sinussa minä vedän heidät tyköni, pelastan heidät kauhulta ja tuholta, ja yhdessä te tulette osallisiksi jumalan valtakunnan rauhasta ja kauneudesta, joka on sisällänne valmistettuna. Te rakennatte ikuisen temppelin ja asutatte maan päällistä paratiisia, joka on jo minun mielessäni valmistettuna kaiken luodun kunniaksi ja kirkastukseksi”.

Laodikean enkelille kirjoita: ”Kuulkaa, mitä minä teille tänä päivänä totuudessa ja rakkaudessa sanon: nyt on heitettävä pois laiskuus, hengellinen aikaansaamattomuus, jota te olette jo liian pitkään nahkasohvillanne makoillessanne toimittaneet. Nyt on aika. Viimeinen aika. Jos et suostu kuulemaan elävää ääntä, on piinan ja tuskan tie oleva osasi. Teidät minä olen asettanut työntekijöikseni, sotamiehikseni. Nyt on herättävä itsetyytyväisyyden ja typerän ylpeyden horroksesta, ja tartuttava auraan katsomatta taakseen. Nyt teidän on poltettava tämän maailman saastakerros, joka estää teitä havahtumasta eloon, pois sydämenne ympäriltä, ja teidän on puhdistauduttava tuskan tulimeressä ja avattava silmänne uuteen todellisuuteen, rakkauden ja voiman ja kauneuden todellisuuteen. Iloitse siis, kun minä sinut ahjossa koettelen. Kuule: minä seison sydämesi kultaisella portilla ja kolkutan; tee työsi ja avaa minulle, niin yhdessä me käymme rauhan temppeliin, uuden liiton helmiäisportista hyvyyden ja kauneuden ja oikeamielisyyden kaupunkiin, jossa on ikuinen valkeus ja jossa muureja ei ole. Näin tapahtukoon”. (Ilm. 3:1-22/S.M.)


                                                               4 LUKU.

Minä näin kirjoituksen, ihmiskäsin kirjoitetun: "Jeesus on syntynyt". Ja minä mietin tätä ja kävelin palan matkaa ja katsoin sillalla vasemmalle, ja kauempana, ei korkealla, vaan jonkin verran puiden yläpuolella, näin minä miehen hahmon, pilvestä muodostuneen, valkoinen pitkä vaate päällään leveät hihat roikkuen käsien ollessa sivuille nostetut, seisovan kahden pilven päällä jalat harallaan. Minä erotin valkoisen, pyöreän pään, hiuksia ei siinä ollut eikä kasvonpiirteitä, vaan pilvestä muodostunut pyöreä pää, josta lähti ikäänkuin kaksihaarainen kieli tai lyhyt miekka ylöspäin. Minä katsoin tätä kuvaa pilvessä ja mietin mitä se tarkoittaa. (Ilm. 4:1,2/S.M.)

Ja sitten, toisella kerralla, minä näin monia loistavia sateenkaaria, sillä tavalla taian-omaisesti hohtavia niinkuin nurmikko aamukasteessa välkkyy auringonsäteen vesipisarasta taittuessa smaragdin ja rubiinin sekä jaspis- ja sardionkiven väreissä. Suurin niistä oli tämmöinen; ei semmoinen sateenkaari, joka sateen jälkeen pilvien lomaan itsensä loihtii, ei, vaan semmoinen, joka ilmestyy pilvettömälle taivaalle virheettömässä loistossaan, ja sen alku- ja loppupäät eivät ulotu maahan, vaan itsellisenä ja uljaana se tovin näyttäytyy, itsetietoisen hallitsijan lailla, ja sitten vetäytyy pois. Ja sitten aukiolla seistessäni myös minä näin, en sadepäivänä, ikäänkuin aukion takana kaareutuvan väriloisteen, mutta kuitenkin sen maahan ulottuvat päät loistivat aukion reunalla seisovien puiden tällä puolen, puiden päällä, kun sitä katsoin. Ja samanlaisen näin kotini ikkunasta; ikkunan edessä kasvavan lehtevän puun lomitse näin - ei taaskaan ollut sadepäivä, vaan aivan pilvetöntä - loisteliaasti hohtavan värikaaren, ja se oli ikäänkuin kauempana taivaalla, ja matalalla, mutta värit loistivat kuitenkin ikkunani edessä kasvavan puun lehvästön tällä puolen. Minä ihmettelin näitä, ja ymmärsin, että elämän henki, joka ihmisessä on ja joka kaiken elollisen vaikuttaa, näyttää näin itsensä. Ja vielä minä kerran näin, aivan ylhäällä, keskitaivaalla, pilvettömällä taivaalla, kaksi pienempää värikaarta - ikäänkuin sateenkaaren osasia, niin pieniä olivat -, ja ne kaartuivat, eivät päälekkäin vaan irrallisina toisistaan eri suuntiin, ja niiden alku- ja loppupäät olivat näkyvillä. Niin minä muistin Nooalle jumalan tekemän lupauksen: *"Kaiken maan ja kaiken elävän mitä siinä on annan minä viisaan ihmisen vallan alle, ja hän on tuleva tätä kaikkea hallitsemaan niin kauan kun kuuntelee minun, oman jumalansa, ääntä, ja tottelee kaikkia tämän käskyjä. Oman iankaikkisen lakini minä kirjoitan jokaisen otollisen ihmisen sydämeen, ja kaiken mahtini ja valoni vuodatan häneen; ja näkykööt tämä jumal'olennon, elämän alkuperän, hahmo loppumattomana kirkkautena ja väriloistona ihmisessä hänen tekojensa ja aikomustensa puhtauden mukaan"*. Tämän kaiken minä näin valveilla, päivänvalossa, en unissa. Ja sitten myöhemmin, vielä kun näin saman loisteliaan värikaaren, nyt puolestaan ehjänä kehänä valojen ympärillä - katulamppujen, autonvalojen, kylttilän liekin -, muistin minä jumalan uuden liiton lupauksen ja ymmärsin, että tämä värikaari on näkyväinen osa - vain sydämellä nähtävä - jumalan voimaa maan päällä vaikuttamassa, ja tämä yli-maallinen loiste ja mahti ja kauneus on minussa, minun ympärilläni, se olen minä". (Ilm. 4:3-5???/S.M.)

Vuosia näitä tapahtumia aiemmin minä näin taivaalla suuren pilvestä muodostetun kuvan. Siinä oli kaksi muutakin, jotka näkivät. Taivaalla oli - oli keskipäivä eikä muita pilviä näkynyt - aivan tarkka kuva, valtavan kokoinen, kuin suuren taiteilijan luoma, ja se kuva oli haukka, joka oli ikäänkuin syöksymässä saaliillensa, juuri iskemässä kyntensä kiinni liikkuvaan pakenijaan. Kuva viipyi siinä paikallansa aivan tarkkarajaisena jonkin ajan, sitten hiljaksiin alkoi hajota kuin pilvi hajoaa. Mietin usein, mitä kuva tarkoittaa. Silloin ajattelin, että jokin mahtava taivaallinen, henkinen voima on laskeutunut ja aloittanut vaikutuksensa maan päällä ihmisten keskuudessa. Mutta tänä päivänä näen selvästi, että haukka on tuomion lintu, siten, että jumalallisen viisauden ja tiedon sallittiin laskeutuvan voimallisemmin ihmisten ja kansakuntien keskeen, ja samalla heikon, epäonnistuneen ja vajavaisen, omaan tuskaisuuteensa käpertyneen kuivuneen lehden, ymmärtämättömän, so. kaiken pimeyden, on kauneuden oraan, elämän uljaan kehkeytymisen edestä katoaminen. Haukka oli laskeutuva jumalan valo, totuuden miekka, kantaen ymmärtäväisille maan ihmisille lupauksen hyvyyden kukoistuksesta ja oikeamielisyyden noususta, mutta ymmärtämättömille, pimeyden lapsille, lihan orjille, merkin tuomion ajasta, valheen ja väärämielisyyden kaupungin sortumisesta, sekasorron ja itkun ja pelon kellonlyömästä. Saaliiseensa juuri iskevä valtava haukka oli ilmoitus ymmärtäväisille, elävä merkki jo itsekkyyden sumusta jumal'kirkkauteen astuneille tai juuri astuville jumalan lapsille taistelun - joka käydään hengessä, näkymättömissä, ihmisten sydänten loppumattomilla taistelukentillä - lopullisesta hyvän voitoksi kääntymisestä ja ilmoitus rohkaisuksi, ettei taivaallista apua ja neuvoa tule puuttumaan, heiltä, jotka tähän sotaan itsensä uhraavat ja samalla elämänsä tarkotuksen täyttävät, joka tarkotus on siinä, että se rakkaus, jonka elämän isä on meille osoittanut kylvämällä maailmaan henkensä - antamalla meille elämän -, palajaisi meidän kauttamme, ihmispojan itsessämme ylennettyämme, hänelle takaisin. (Ilm. 4:6-8,11/S.M.)

Näiden näkyjen - aivan päivätajuisena ja päiväs-aikaan nähtyjen - jälkeen näin minä vielä yhden merkin pilvissä, korkealla taivaalla, eikä muita pilviä ollut näkyvissä. Tämä näky oli kaikista näy'istä merkillisin. Minä näin suuret kasvot, sivulta kuvattuna, ne katsoivat suoraan vasemmalle... tai, ei, eivät ne katsoneet, ne vain olivat siinä, täysin seesteisinä, ilman pakotettua ilmettä, ja ah, kuinka ihmeellisen kauniit kasvot ne olivatkaan! ...täydellisesti muodostuneet naisen kasvot, jumalattaren kasvot, kunniaa ja iki-aikaista viisautta ilmentävät hallitsijan kasvot. Ja vaikka ne olivat pilvestä muodostetut, olivat ne täydellisen tarkasti ja yksityiskohtaisesti kuvatut, eikä siltikään mitään turhaa niissä ollut, vaan olivat ne siten kuvatut, että ainoastaan jumalallinen mieli saattaa sellaiseen kyetä; täydellinen ajatus oli luonut nämä kasvot, taikka oikeammin sanottuna nämä kasvot olivat täydellinen ajatus - kauneimmalla, yksinkertaisimmalla mahdollisella toteutuksella, hengen mielen äly-tehokkuudella, olivat ne silmieni eteen luodut. Ja minä olin yksin, aukealla paikalla, ja katselin ympärilleni -en ketään muita nähnyt. Ja minä katselin kasvoja tarkasti, mitä niissä oli, sillä halusin muistaa niistä kaiken. Kun niitä katselin, huomasin, että pään sisä-osa oli tyhjä, siinä näkyi taivas, ja tämä taivas-osa antoi ulos pään sisältä siten, että kasvojen silmistä ja nenä-aukoista ja suusta tuli ikäänkuin ulos tätä sinertävää taivasta levenevänä kiilana, erillisenä kiilana kustakin: silmistä, sieraimista, suusta. Ja vielä, kun katsoin pään ylä-osaa, oli sinne kuvattuna takaraivon kohdalle ylöspäin viistosti nouseva laaja, noustessaan laajeneva pyörre-nauha, pilvestä muodostettu. Tätä kuvaa olen minä näinä vuosina monen monta kertaa mietiskellyt, ja nämä ylväät kasvot ovat täydellisesti syövytetyt ajatukseeni, niin että voin ne aina halutessani samanlaisena täydellisenä kuvana henkeni silmien eteen palauttaa. Mitä kasvot tarkoittavat? mikä on niiden opetus? mitä tietoa tahdottiin antaa ja miltä taholta? ja miksi minulle tämä näytettiin, ja näkikö kukaan muu tätä kuvaa? (Ilm. 4:7/S.M.)

Sitten eräänä päivänä, vuosia myöhemmin, istuin alas ja suljin silmäni ja pyysin hengeltä vastausta sanoen: "Rakas henki, mitä nämä suuret kasvot merkitsevät? Miksi ne näytettiin minulle, ja mitä tietoa niiden on määrä ilmoittaa?". Niin minä istuin ja kuvittelin itseni jälleen sille paikalle, jolla kuvaa pilvissä olin katsellut, ja minä tarkastelin sitä. Ja sitten tapahtui, että kasvot siirtyivät minun kasvojeni eteen, ikäänkuin taivaalliseksi naamioksi, ja minä tiesin, että vastaus on siinä, ja jäin sitä miettimään. Minä ymmärsin, ettei ihmiselle muutoin kuin tällä tavoin saata kuvana henkeä näyttää; henkeä, tietoisuutta, elävää ajatusta, suurta älyä, joka on kaikkialla eikä kuitenkaan missään paikassa. Samoin kuin ei saata nähdä ilmaa ellei se tuulena liiku, tuulena heiluta lehtiä ja ruohonkorsia ja hivele kasvojani, niin samoin en saata kaikkiallista älyä nähdä, joka on ajasta ja paikasta riippumaton, ellei loppumattomalle sinitaivaalle piirretä kauniita jumalan kasvoja, kaikkitietäviä ja -näkeviä uljaita kasvoja; jos ei ikäänkuin ripusteta ilmaan tyhjiä taulunraameja ja sanota: "tässä on taulu, joka näyttää olevansa ei missään, ei ajassa eikä paikassa, ja silti -ehkäpä juuri sen vuoksi- se on taulu joka on kaikkialla kaikkina aikoina, se näyttää kaiken, lävistää kaiken, antaa kaikkeen, on puhtaana olemassa-olona itsessään -mitenkä muutoin voisikaan?-, se on, sillä henki on. Näin minä sain älyltä merkillisen vastauksen, jota vastausta ei saata ihmissanoin ihmis-ymmärrykselle antaa. Minä ihmettelin, ja kätkin tämän asian sydämeeni. (Ilm. 4:7/S.M.)


                                                                 5 LUKU.

Siihen aikaan, kun näin päiväs-aikaiset näyt pilvissä, sain elää puhtaammassa ympäristössä, vähemmän meluisassa kuin suuressa kaupungissa, en kuitenkaan maaseudulla, vaikka semmoiset voimavirtaukset olivat tuolla läsnä elävinä ja voimakkaina monin paikoin; ja vielä olin itsekin kohoamisen tilassa, puhdistautumisen ja kirkastumisen tiellä. Niin, tänä aikana sain nähdä näkyni ja tutkiskelin samalla …hartaasti henkisiä salaisuuksia. Mutta sitten ymmärsin - jälkikäteen -, että minua oltiin siten samalla valmisteltu johonkin muuhun tehtävään, sillä juuri silloin jouduin pakon edessä tekemään kipeän ratkaisun: oli lähdettävä takaisin suureen kaupunkiin. Olin tuolloin astunut askeleen kirkkauden suuntaan, voimaan ja tietoon, olin lähestynyt pedon olemuksen tietoisen tunnistamisen ymmärtämystä, mutta vielä oli otettava askel; kohdattava vastustaja, valehtelija-henki, elävänä, tämän omalla pelikentällä. Ja missäpä muualla valheen viettelys mellastaisi voimallisempana ja pauhaavampana kuin suuren kaupungin pimeillä henki-kujilla, keinovaloissaan kimmeltävissä lasipalatseissa ja omaan pahuuteensa ja paisuneeseen itse-tyytyväisyyteensä kietoutuneissa skorpionin koloissa; kirkoissa, synagoogissa, valtion hallinnon komeissa linnoituksissa, joidenka leveillä ja korkeilla käytävillä pedon mieli on itsellensä luvan antanut itsevaltiaasti käyskennellä, tältä rakentamaltaan korokkeelta kaiken totuudellisen elämän halveksittavaksi ja heikkouden osoitukseksi julistaen ja rakkaudessa ja todellisuudessa eläviä sieltä käsin metsästäen ja sielujen tukahuttamisen lakia, maallista lakia, vahvistaen ja sen toteutumista valtavan virkamies-leegion pimennetyin mielin ja kylmin käsin valvoen. (Ilm. 5:2,4,9/S.M.)
 
Ja niin minä menin suureen kaupunkiin ja jäin sinne. Olin täynnänsä varmuutta ja voimaa, mutta samalla sydämessäni piili pelon sekainen jännitys, sillä henkeni tiesi, että vastustaja on oleva mahtava, valehtelija ovela, ja pimeyden voimien painostus suuri jumalan valitun tiellä. - Eipä ollut vielä vuoden kierto itseensä kaartunut, kun jo eteeni astui kaksi vanhinta mustissa puvuissaan. Ja he näyttivät minulle kirjaansa, kirjaa, jota en ollut ennen nähnyt, ja sanoivat sen olevan pyhän kirjan ja pyysivät minua tulemaan mukaansa heidän temppeliinsä tutkiskelemaan tuota kirjaa ja oppimaan Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen totuudesta ja löytämään ilon ja rauhan. Ja minä menin. (Ilm. 5:5/S.M.)

Nämät kaksi vanhinta minä kohtasin päiväs-aikaan, lihan todellisuudessa, mutta mitä nyt kirjoitan, on kuva hengen mielen asemasta nähtynä - vertauskuvaksi sommiteltu -, sillä taistelu sieluista, elämän ja kuoleman todellinen mittelö, käydään henkimaailmassa, alati elävän tietoisuuden todellisuudessa, lihan luonnon luoman kulissin takana - ulkopuolella. Ja kun on niin, ettei hengen maailman ilmiöitä saata ihmis-lihamielelle todellisesti sanoin kuvata. (Ilm. 5:5/S.M.)

Minä siis seurasin näitä kahta vanhinta, kuitenkin nuorta miestä, siististi mustiin pukuihin puettua pyhää miestä, heidän temppeliinsä. Ja minä astuin sisään, ja huomasin tulleeni jotenkin eristyksiin, ikäänkuin luolaan, jossa oli kuitenkin kirkas valaistus. Tilan takaosassa oli puhujakoroke, ja sen eteen antoi istuinrivejä pitkästi. Luolassa oli pajon ihmisiä, miehet samaten mustiinsa siististi puettuja, ja nätteihin leninkeihinsä ja hameisiinsa laitettuja naisia, jotkut heistä pienet vauvat povellaan, ja eri ikäisiä lapsosia istumassa tai omia pikku leikkejään juoksemassa, hekin somasti ja hienosti puettuja. Kaikki vaikuttivat rennoilta ja hyvintuulisilta ja puheenhyrinä kaikui varovaisena ilmassa koristautuen aika-ajoin pienillä naisten naurunpyrskähdyksillä. minut huomattiin ulkopuolisena, mutta en näynnyt aiheuttavan ihmeempää kummetusta, päin vastoinkin muutamat nyökäten tervehtivät minua ystävällis-mielisen oloisesti.

Sitten valot himmenivät hieman, ja alkoi näytelmä. Sivukäytävältä asteli kolme valkoisiin kaapuihin sonnustautunutta henkilöä jotenkin harkituin ja koneen-omaisin askelin puhujakorokkeen vierustalla olevan pienen pöydän ääreen. Kaksi heistä kantoi tarjottimia edellä ja kolmas tarkkaillen kaiken toimen oikein-sujuvuutta asteli perässä. Tarjottimet laskettiin varovaisesti, kuin peläten niille asetettujen pikarien ja leipien lehahtavan varpusen lailla millä hetken lyömällä tahansa omille taivaan teilleen. Vettä kaadettiin kannusta pikareihin, ja leipiä murrettiin käsin. Lausuttiin loitsu, sanantarkasti - sain huomata -, kun kokeneempi seremonian valvoja määräsi sen lausuttavan alusta jonkin sanan jouduttua ilmoille vääristyneessä muodossa. Ja nämä kaksi, he nostivat tarjottimet: ja minusta näytti kuin pelosta vavisten, pelosta, että ikään kuin jonkinlainen  peri-harhaele, joka onkin jo tapahtunut - tahi jonkin ammoisan alku-erehdyksen tapahtumisen muistin valoon nousemisen mahdollisuuskin -, koetettaisiin jälkiperästä varjella ilmenemästä, ja tähän tullen se harha-askelia pitkin kauhusta jähmein jaloin takaperoisesti astellen tahdottaisiin mieluimmin korjata - omaamatta siihen kuitenkaan uskallusta -; pidetään pystyssä jo kaatunutta aivan kuin saatettaisiin juuri romuttaa jotakin perin arvokasta; kaataa vaivoin pystyyn kursittu kulissi, loata jonkin hyvinkin pidetyn ja rakastetun, jonkin jonka tahdotaan olevan pyhän sitä sen todella olematta.

Loitsut lausua-eleiltiin ja näytelmä oli ohi - siltä osin. Ja nämä vanhimmat, joidenka kohdalla ei nähdäkseni ikään saatika elämän-älyn jättiläismäisyyteen niin katsottu alkoivat vuoroinperästä astua esille  kertoilemaan kokemuksiaan, väliin hassunhauskojen yleisö-kohahduksien sanojaan kohotellessa, erilaisissa maissa liittyen nimenomaan heidän jumalansa totuudensanan julistamiseen. Kyyneliä ja hurskaita naamanvääntämisiä. Tätä minä katselin. Ja minä olin yksi heistä. Olinko? Halusin olla. Kenties vaan siksi etten paljastuisi. Minä halusin nähdä. 

Perin juurin sävytettyä tunnelmaa, niin ja hyväksyvää ylös alas leukojenliikkuttelua ja tietävää suupielien pienimpien lihaksien lähes huomaamatonta liikuttelua. Hämmästyttävää, kaikki, jok'ikinen näistä, näyttivät tietävän mitä tapahtuu, miten on liikehdittävä millä tavoin hienon hienoja sormien eleitä sommiteltava, ja kokonaisuus sillä tavalla siveä, siis niin, ettei ajatukselle jäisi sijaa, siksi valmista - ja juurikin tästä varmaankin hahmottui oikeassaolon yhteinen varmuus - hennossa koreudessaan silmieni edessä soljutettava virta oli. 

Valmista, niin, valmista. Jälkikäteen juuri tämä seikka sai sijaa epäilysajatuksissani. Kuinka saattoi olla siten selvää ja mutkatonta, ennalta-aivoiteltua. Aatoksiini nousi - tahtomattani - siisti pinta. Pintahively. Tahi taso, lasinen, jonka päälle muinainen pöly oli laskenut vuosituhansien saatellessa oman hauraan-vakuuttavan olemisensa, maailmansa iäiseksi tarkoitetun pilkulleen sommitellun jonka läsnä-olo saisi jokaisen lähellään astuvan varomaan hengityksensä voimakkuutta ja suuntaa, askeltensa j ajatuksensakin painavuutta; kaivaisi ihmisestä esiin kertakaikkisen harkitsevuuden, aavistuspelon omasta tuhoutumisestaan, loputtoman varuillaanolon jäätyneen jähmeyden, joka lopulta muistuttaa jotakin perin... paikallaanolevaa, murtumis-altista. Elämisen kehkeytymisen vastakohta? Kuoleman tilaa. 

Sitten. Jotakin tapahtui äkisti, siis minussa, sillä esitys oli mikä oli ja sen suuntaa ei mikään mahti vaihtaisi. Minä näin. Hengelläni. Ja nyt kerron - eikä tätä saata kenkään ymmärtää ellei ole veretöntä silmiin katsonut -, mutta kuinka kertoisin? On ymmärtämättömyys. On kuolemisen tila eli elämisen poissa-oleminen. Tietoisuuteni tuuli liikkui ja pintasively oli poissa. Mennyttä. Minä istuin penkillä, jossa seuranani istuiksi joka puolella kuolleita. Olin tehnyt ilmeisestikin perin juurin kielletyn - ja vieläpä täysin väärässä seurassa - ja sen pelätyimmän liikkeen: ajatukseni oli liikahtanut. Mutta kummaa, kukaan ei tainnut sitä panna merkille - ehkä he vaan eivät huomanneet. Kuinka ymmärtämätön voisikaan ymmärtää? Miten pinnan alle saattaisi päästä sukeltamatta? 

Elämä. Ja kuolema. Kauhu astui viereeni. Olinkin kuolleitten sielujen luolassa. Kaikki menetti merkityksensä, siisti oli poissa. Oli kaikki siinä vieläkin - samanlaisena joka juuri karmivaa olikin -, kaikki, pilkulleen, puhujat, naurahdukset, lapsen polvellahyppyytelyt ja varovaisen-hiljaiset prässätyt pikkutakin hihansuut. Mutta minä vaan näin. Siinä ero. Kuollut näytti kasvonsa, hän, jolla ei kasvoja ole. Olematon puhalsi olemattomuuteensa ja vaan siksi että tietoisuuteni värähti. Kultaisen enkelin kultainen siipi lehahti aivan huomaamattomasti ja niin taiten - tosiaan ajan kanssa - rakenneltu pölykerros oli hienona hippusena ilmassa. Niin kevyenä, että jos olisin kättäni heilauttanut olisi kaikki kaatunut. Olisi iki-kuiva luu hyvin hennosti napsahtanut ja kuivatomuksi pöllähtänyt. 

Mutta kummaa tosiaan, kukaan ei huomannut mitään. Olivat varmoja - ja varmuudessaan kas kummaa yksituumaisia - tilastani heille kerrottuani, että perkele eli vastustaja se minussa potkii ja kätensä aivan miehissä pääni päälle asettelivat. Mutta sanon tässä: ei auttanut. Ei auttanut. Kauhun aalto toki oli lasehtinut hieman ja minä tiesin. Tiesin ja tunsin. Jotakin jota ehkä juuri olinkin hakenut. Voin kertoa nyt: elottomat olivat pään päälle pantavansa. Ei mitään veren liikettä. Ei mitään mikä lämmittäsi ja lohduttaisi, sydämeni sointuun väräyttäisi. Olin elävä kuolleitten valtakunnassa.     

jatkuu...

Valtaistuin...

Valtaistuin

Silloin, jonkin ajan alussa, Suuri Mieli, taitavat kädet taltallaan muotoilivat minulle jalopuusta valtaistuimen. 

”Tämä ei ole minun istujaimekseni sorvattu, levähdyksekseni jalokivi- ja kulta-upotteinen loihdittu, vaan jollekin toiselle; jollekin korkealle, ihanalle, ylen kauniille olennolle..."

"Kuka voisi olla hän...? kuka voisi olla arvollinen istahtamaan valtaistuimelle?”

"Hänen täytyy olla jossakin..."

”Etsi hänet siis!” sanoi ääni sisälläni, ”etsi, nosta valtaistuin harteillesi ja mene... etsi!”

Jo ajatuskin siitä, että joutuisin halki aikojen ja maailmojen painavaa valtaistuinta selässäni kantamaan, uuvutti ja pelotti minua. Mutta tiesin, että tässä se nyt on, minun tehtäväni.

Päättäväisesti nostin valtaistuimen selkääni, katsahdin alas vehreään laaksoon ja sen kyljestä kohoavaan lumihuippuiseen graniitivuoristoon ja pohjallaan kimaltavana kiemurtelevaan kristallikäärmeeseen. 

"Nyt minä menen! Enkä laske taakkaa selästäni, vasta kunnes löydän hänet..."

...hänet, jonka eteen nyt kallistan tämän arvokkaan kuormani ja lausun: ”Valtiattareni, rakkaani, täytä tämä valtaistuin, se on tehty sinulle!”

Ja hän hymyilee, tuo kaunis sielu, ja istuutuu.

Ja hän sanoo: ”Istuhan sinäkin, armaani, ja levähdä... istu tälle valtaistuimelle, jota minä olen halki aikojen ja maailmojen selässäni kantanut, se on tehty sinulle!”

Ja niin me istumme, yhdessä.

Rauha ja lämpö täyttää sydämemme. 

Ja yhdessä me hallitsemme ajattomassa ajassa maailmoja jo keskitaivaalle ehtineen rakkauden peilin säteen taikoessa ilonkyyneleistämme elävän kaikkein jalokivein väreissä säihkyvän kruunun päidemme päälle.   (SM)

Sinulle, rakas siskoni; Kolme muodonmuutosta...

 

 

Kolme muodonmuutosta...

Tämä on sinulle, rakkaani, siskoni!

Olen saanut onnen katsella  m u o d o n m u u t o s t a s i, ja ylpeänä ja sydän jännityksestä väristen olen sitä aivan siinä vieressäsi, tukien minkä ehkä olen pystynyt, seurannut. 

Toivon, että jonakin päivänä luet tämän kirjoituksen, jonka lainaan Nietzscheltä, sillä itse en tätä asiaa taida paremmin sanoiksi saatella.


 Zarathustran puheet

Kolmesta muodonmuutoksesta


Määrittelen teille kolme muodonmuutosta hengelle; kun hengestä tulee kameli, kamelista leijona ja lopulta leijonasta lapsi.

Paljon painavaa on hengelle - vahvalle, kantavalle hengelle, jossa asustaa kunnioitus. Sen vahvuus vaatii painavaa ja painavinta.
Mikä on painavaa? Näin kysyy kantava henki; se polvistuu kuin kameli ja haluaa tulla hyvin kuormatuksi.
Mikä on painavinta, te sankarit? kysyy kantava henki, voisin ottaa sen taakakseni ja iloita vahvuudestani.

Eikö painavaa ole tämä: nöyrtyä loukatakseen ylpeyttään?
Antaa typeryytensä loistaa pilkatakseen viisauttaan?

Vai onko se tämä: jättää yhteinen hyvä, kun se juhlii voittoaan? 
Kiivetä vuorenhuipulle kiusatakseen kiusaajaa?

Vai onko se tämä: elää tiedon tammenterhoilla ja ruoholla, nähdä totuuden vuoksi sielun nälkää?

Vai onko se tämä: olla sairas ja ajaa lohduttajat kotiinsa sekä hieroa ystävyyttä kuurojen kanssa, jotka eivät koskaan kuule sitä, mitä pitäisi?

Vai onko se tämä: kahlata likavedessä, kun se on totuuden vesi, säikkymättä kylmiä sammakoita ja kuumia rupikonnia? 

Vai onko se tämä: rakastaa niitä, jotka halveksivat takaisin, ja ojentaa käsi kohti kummitusta, kun se haluaa pelotella vastaan?

Kaiken tämän painavimman ottaa kantava henki taakakseen; niin kuin kameli, joka kuormattuna kiirehtii erämaahan, sekin kiirehtii omaan erämaahansa.

Mutta autioimmassa erämaassa tapahtuu toinen muodonmuutos. Täällä hengestä tulee leijona, se tahtoo vangita vapautensa ja olla valtiaana omassa erämaassaan. 
Se etsii itselleen viimeisen valtiaansa täältä: se tahtoo joutua vihoihin tämän ja viimeisen jumalansa kanssa. Se tahtoo painia voitosta suuren lohikäärmeen kanssa.

Mikä on se suuri lohikäärme, jota henki ei enää haluaisi kutsua valtiaaksi ja jumalaksi? Suuri lohikäärme on nimeltään  "s i n u n  p i t ä ä". Mutta leijonan henki sanoo  
"m i n ä   t a h d o n".

"Sinun pitää" vaanii sen tiellä kultaa välkehtivänä, suomuisena petona, ja sen jokaisesta suomusta välkkyy kultaisena "sinun pitää!"
Näistä suomuista välkkyy tuhatvuotisia arvoja ja tämä lohikäärmeistä mahtavin puhuu näin: "Olevaisten arvot - ne välkkyvät minusta. Kaikki arvot on jo luotu, ja luodut arvot - ne ovat  m i n ä. Totisesti, enää ei pidä olla "m i n ä  t a h d o n"!"

Näin lohikäärme puhuu.

Veljeni, mihin henki tarvitsee leijonaa? Miksi kuormattava eläin, vaatimaton ja kunnioittava, ei riitä?
 L u o m a a n  u u s i a  a r v o j a - siihen leijonakaan ei pysty; mutta luomaan itselleen  
v a p a u t t a  u u d e n  l u o m i s t a  v a r t e n - siihen leijonan mahti pystyy. Luomaan itselleen vapauden ja myös pyhän E i n velvollisuudelle - veljeni, siihen leijonaa tarvitaan.
 Ottamaan itselleen vapauden  u u s i i n  a r v o i h i n - se on kantavalle ja kunnioittavalle hengelle pelottavinta ottamista. Se on todellista ryöväämistä ja ryöväävän petoeläimen työtä. 

Kerran henki rakasti tuota "sinun pitää" -lohikäärmettä kuin pyhintään: nyt hengen täytyy löytää harhakuvitelmia ja mielivaltaa pyhimmästäänkin, jotta se voisi ryövätä vapauden rakkaudeltaan- tähän ryöväämiseen se tarvitsee leijonaa.

Mutta sanokaahan, veljeni, miten lapsi pystyy sellaiseen, mihin edes leijona ei pysty? Miksi ryöväävän leijonan pitää tulle vielä lapseksikin?

Lapsi on viattomuus ja unohdus, uusi alku, leikki, itsestään rullaava pyörä, ensiliike, pyhä  k y l l ä -sanominen.
Niin, veljeni, luovuuden leikkiin tarvitaan pyhää  k y l l ä -sanomista: henki haluaa nyt  
O M A N  tahtonsa, maailman menettänyt voittaa nyt  O M A N  maailmansa. 

Olen määritellyt teille kolme muodonmuutosta hengelle: kun hengestä tulee kameli, kamelista leijona ja lopulta leijonasta lapsi.

Näin puhui Zarathustra. Noihin aikoihin hän oleskeli kaupungissa, joka tunnettiin nimellä Kirjava lehmä.

Elämäni keväälle...

Elämäni keväälle

Elossa olevani tunnen
satakielen laulun kun ohimennen kuulen,
pieni lintu laulullaan todistaa sen;
sydämeni harppu soi.

Elossa olevani tunnen
omena- ja kirsikkapuun kukat auenneen huomaan,
mehiläinen suristen ohitseni mettä kantaa, 
ja mulle todistaa sen; 
sydämeni harppu soi. 

SM.

Hyvän ja pahan tuolla puolen...

 
Jeesus sanoi juutalaisilleen: "laki oli orjia varten, - rakastakaa jumalaa, niinkuin minä häntä rakastan, hänen poikanansa! Mitä koskee moraali meihin, jumalan poikiin ja tyttäriin!" (Nietzsche)

 

...Jaanalle, rakkaalle...

"Mitä tehdään rakkaudesta, se tapahtuu aina hyvän ja pahan tuolla puolen." (Nietzsche)

"MIKÄÄN EI OLE TOTTA... KAIKKI ON LUVALLISTA."

"MIKÄÄN EI OLE TOTTA... KAIKKI ON LUVALLISTA."

Tässä on viisaus.

Täydellinen aatteiden, ihanteiden, uskontojen, moraalikäsitteiden, ajatusrakennelmien alasajo... mitä jää?

- V A P A U S!!

Ja mikä on täydellisen vapauden lapsi?

Horjumaton, itsetietoinen, salaperäisesti hymyilevä VASTUUNTUNTO !!

Haluammeko ihmis-suvun rappeutuvan ja häviävän vai kehittyvän kukoistukseensa?

Entä uskonnot suhteessa edelliseen?

- Tulee aina kalliiksi ja on pelottavaa, kun uskonnot eivät ole filosofin (elämännäkijän) käyttelemiä jalostus- ja kasvatusvälineitä, vaan toimivat itsenäisesti ja suvereenisesti, kun ne  i t s e  tahtovat olla viimeisiä tarkoitusperiä eivätkä vain välineitä toisten välineiden joukossa, joilla tavoitellaan tiettyjä tarkoitusperiä; uskonnot, jotka sanovat: minä ja minun jumalani olemme kaiken alku ja loppu.

Ihmisten joukossa, samoin kuin kaikissa muissa eläinlajeissa, on liikamäärä luonnistumattomia, sairaita, lajistaan huonontuneita, vaivaisia, välttämättömästi kärsiviä; luonnistuneet (jotka jo tavoittavat korkeaa ihmistä -ihanne/alkuihmistä) tapaukset muodostavat ihmisessäkin aina poikkeuksen ja siihen katsoen, että ihminen on toistaiseksi määrittelemätön eläin, jopa harvinaisen poikkeuksen.

Mutta vielä pahempi seikka on tämä; mitä korkeampaa laatua on se tyyppi, jota joku ihminen edustaa, sitä todennäköisemmäksi vielä tulee, että hän  l u o n n i s t u u: satunnaisuus, mielettömyyden laki ihmiskunnan kokonaistaloudessa ilmenee kauhistuttavimpana sen hävittävässä vaikutuksessa korkeampiin ihmisiin (mm. Johannes Kastaja, Jeesus, Gandhi. S.M. huom), joiden elämänehdot ovat hienot, monipuoliset ja vaivoin arvioitavat.

Kuinka suhtautuvatkaan mainitut kaksi suurinta uskontoa (kristinusko ja buddhalaisuus) tähän luontumattomien (rapistuneiden ja rapistuvien) tapausten liikamäärään? Ne  y r i t t ä v ä t
s ä i l y t t ä ä, pidättää elämässä, mitä suinkin voidaan pidättää, asettuvatpa vielä periaatteellisesti niiden puolellekin "uskontoina kärsiviä varten", ne katsovat kaikkien niiden olevan  o i k e a s s a, jotka potevat elämää kuin jotakin sairautta, ja mielivätpä saada aikaan, että jokainen muu  e l ä m ä n t u n t o  katsottaisiin vääräksi ja kävisi mahdottomaksi (kuten; "ihminen voimassaan ts. yli-ihminen on perkeleestä" - ja huomioidaan tässä, että tämä kirja on julkituotu 1886, siis paljon ennen kuin "kolmannen valtakunnan" toiminnan myötä yli-ihmisyys lanseerattiin pahuuden koriin kuuluvaksi. S.M. huom).

Arvioitakoon tämä säälivä ja säilyttävä huolto, sikäli kuin se tarkoittaa ja on tarkoittanut kaikkien muiden ohella myös ihmisen korkeinta, tähän asti melkein aina myös kärsivintä tyyppiä, kuinka merkittäväksi tahansa, niin tämä on totuus; loppujen lopuksi kuuluvat tähänastiset, nimittäin
s u v e r e e n i s e t  uskonnot, niihin pääsyihin, jotka ovat pitäneet "ihmisen" tyyppiä alempaan asteeseen sidottuna, - niissä on ollut liian paljon sitä, minkä  p i t ä i s i  h ä v i t ä.

Mutta siitä huolimatta; kun ne ovat antaneet kärsiville lohdutusta, sorretuille ja epätoivoisille rohkeutta, epäitsenäisille tukea ja turvaa ja ovat houkutelleet sisäisesti-tärveltyneitä ja villiytyneitä pois yhteiskunnasta luostareihin ja sielun kuritushuoneisiin: mitä heidän olisikaan pitänyt tehdä sen lisäksi voidakseen hyvällä omallatunnolla niin periaatteellisesti työskennellä kaiken
s a i r a a n   ja  k ä r s i v ä n  säilyttämiseksi (toisin sanoen toden totta eurooppalaisen rodun huonontamiseksi)? Heidän olisi pitänyt kääntää kaikki arvostukset päälaelleen, ja sen he tekivätkin!

 ...ja voimakkaiden murtamisen, suurten toivojen masentamisen, kauneuden suoman onnen epäilyksenalaiseksi asettamisen, kaiken itsevaltaisen, miehekkään, valloittavan, hallitsemishaluisen, kaikkein korkeimmalle ja parhaiten luonnistuneelle "ihmisen" tyypille ominaisten vaistojen nujertamisen epävarmuudeksi, omantunnon-hädäksi, itsensätuhoamiseksi, niin, kaiken rakkauden maalliseen ja Maan herruuteen kääntämisen vihaksi, joka kohdistuu Maahan ja maalliseen - t ä m ä n  kirkko otti tehtäväkseen ja sen täytyi niin tehdä, kunnes "maailmasta luopuminen", "aistillisuuden karkottaminen", ja "korkeampi ihminen" kirkon arvioinnissa viimein sulautuivat yhteen yhdeksi tunteeksi."   (Nietzsche/S. Mikkonen)

Mikä on totuus?

·

AH, Totuus!

Mikä on totuus?

Totuus hellii ja suukottelee; totuus riemastuttaa sydämen; totuus pysäyttää; totuus on ainakaikkinen päänhieronta; totuus saa ilon kyyneleet vierimään poskillesi ja kiitollisuuden väristykset käymään koko kehosi lävitse; totuutta ei tarvitse etsiä eikä keksiä, sillä se ON;
Totuus v a p a u t t a a !!

Veljeni Nietzsche, kuvaile meille ihmissanoin tämä "taivaiden valtakunnan" ilosanoma, kerro meille Totuus!

- "Kuulkaa sitten:"

"Mikä yksin voi olla meidän oppimme?
- Ettei kukaan a n n a ihmiselle hänen ominaisuuksiaan, ei jumala eikä yhteiskunta, eivät hänen vanhempansa eivätkä esi-isänsä eikä hän i t s e.

K u k a a n ei ole vastuussa siitä, että yleensä on olemassa, että on tietynlainen, että elää näissä oloissa ja tässä ympäristössä. Hänen olemukseensa sisältyvää kohtaloa ei voi irrottaa kaiken sen kohtalokkuudesta, mikä on ollut ja on oleva.

Hän  e i  ole seurausta mistään tarkoituksesta, tahdosta, päämäärästä, hänessä e i  yritetä saavuttaa "ihmisihannetta" tai "onnen ihannetta" tai "moraalin ihannetta", - on mieletöntä, jos tahdotaan sälyttää hänen olemuksensa jonkin tarkoituksen niskoille.

M e olemme keksineet käsitteen "tarkoitus": todellisuudessa tarkoitusta ei ole olemassakaan... me olemme välttämättömiä, me olemme kappale kohtaloa, me kuulumme kokonaisuuteen, me
o l e m m e kokonaisuudessa.

Ei ole mitään, mikä voisi olemustamme tuomita, mitata, verrata, arvostella, koska se olisi sama kuin tuomittaisiin, mitattaisiin, verrattaisiin ja arvosteltaisiin kokonaisuutta... mutta kokonaisuuden ulkopuolella ei ole mitään!

Se, ettei ketään enää nimetä vastuulliseksi, ettei olemisen laatua saa johdattaa johonkin "täydellisyyden syyhyn", ettei maailma ole ykseys "valvojana" ja "tuomarina" eikä "henkenä", se vasta on s u u r i  v a p a u t u s, - vasta siten ennallistetaan k e h k e y t y m i s e n
v i a t t o m u u s, sallitaan elämän ja todellisuuden kunnian ilmetä meissä...

Tähän asti käsite "jumala"on ollut raskain moite olemassaoloa kohtaan...

M e kiellämme jumalan, jumalassa me kiellämme vastuullisuuden: vain  s i t e n me vapautamme maailman. -"
(Nietzsche; Epäjumalten hämärä/S.Mikkonen)

Ensimmäinen rauhansaarna; pahanteosta kieltäytyminen...

                                                Ensimmäinen rauhansaarna

                                                  Pahanteosta kieltäytyminen

Alimmalla yhteiskunnan porrasaskelmalla seisovat ihmiset, me, tavalliset ihmiset, työttömät ja työtä tekevät kansalaiset, luovumme vapaudestamme, syntymässä saadusta ihmisyyden oikeutuksestamme, osaksi isänmaallisen kasvatuksen, osaksi valheellisesti uskonnollisen kasvatuksen, osaksi länsimaisten tuhoavien hyvinvointiaatteiden - joiden keskelle olemme syntyneet ja joiden sielua ja mieltä ja älyä rappeuttavassa vaikutuspiirissä koko ikämme olemme eläneet - hämääminä, osaksi oman etumme vuoksi, luovumme vapaudestamme ja ihmisarvon tunteestamme meidän yläpuolellamme olevien ihmisten hyväksi, ihmisten, jotka tarjoavat meille aineellisia etuja, kuten turvallisen ja pysyvän työpaikan kunnon palkalla. Samanlaisessa asemassa ovat myös vähän ylemmällä porrasaskelmalla seisovat ihmiset, jotka samaten hämäyksen mutta enimmäkseen kuvitellun oman hyödyn vuoksi luopuvat vapaudestaan ja ihmisarvostaan; sama pätee vieläkin ylempänä oleviin, ja niin jatkuu kaikkein ylimmille askelmille saakka – henkilöihin tai henkilöön, joka seisoo kartion huipulla ja jonka ei enää tarvitse hankkia mitään ja jonka ainoa toiminnan motiivi on vallanhimo ja turhamaisuus ja joka tavallisesti on niin turmeltunut ja humaltunut vallasta hallita ihmisten elämää ja elinolosuhteita ja kuolemaa sekä tuohon valtaan liittyvästä ympärillä olijoiden mielistelystä, että hän jatkaen aina vaan pahantekemistään aivan varmasti uskoo tekevänsä ihmiskunnalle hyvää.

Uhratessaan ihmisarvonsa etujen – edullisen yhteiskunnallisen aseman, palkkauksen, toisten ihmisten hyväksynnän – takia kansat, siis me, sinä ja minä, tuotamme noita ihmisiä, hallitsijoitamme, jotka eivät kykene tekemään mitään muuta kuin sitä, mitä he tekevät, ja sitten me suutumme heille heidän pahojen ja typerien tekojensa vuoksi. Syyttää heitä, vahingoittaa heidän omaisuuttaan, murhata heitä on samaa kuin ensin hemmotella lapsia ja sitten piestä heitä.

Jotta ei olisi kansan sortamista eikä turhia sotia ja jottei kukaan vihoittelisi heille, jotka näyttävät syypäiltä, eikä tuhoaisi heidän omaisuuttaan eikä tappaisi heitä, näyttäisi tarvittavan varsin vähän ja nimen-omaan vain sen, että ihmiset, me kaikki, ymmärtäisimme asiat sellaisiksi, kuin ne ovat, ja käyttäisimme niistä niiden omia nimiä. Tietäisimme, että armeija on tappamisen väline - kuka meistä haluaa sydämessään, omassatunnossaan tappamista? – ja että sotajoukon, hämäysnimenä meillä ”puolustusvoimien”, kokoaminen ja ohjaileminen, jota hallitukset, kuninkaat ja presidentit ja keisarit niin itsevarmasti harjoittavat, on tappamiseen valmistautumista. Kunnia ja loisto on siitä siitä niin kaukana kuin vain voi olla.

Kunhan vain jokainen hallitus, kuningas ja presidentti ymmärtäisi, että hänen armeijanjohtamis-virkansa ei ole kunnia tehtävä eikä tärkeä velvollisuus, niin kuin hänen imartelijansa hänelle vakuuttavat, vaan iljettävää ja häpeällistä puuhaa, tappamisiin valmistautumista. Näin jokainen yksityinen ihminen, eli me, sinä ja minä, ymmärtäisimme, että verojen maksaminen sotilaiden värväämiseen ja aseistamiseen sekä etenkin asepalvelukseen meneminen eivät ole yhdentekeviä toimenpiteitä vaan pahoja, häpeällisiä tekoja, että ne eivät ole vain periksi antamista vaan o s a l l i s t u m i s t a tappamiseen, kun me tämän ymmärrämme, silloin häviäisi itsestään meitä suututtava hallitusten, presidenttien ja johtavan rikkaan eliittijoukon valta, jonka takia me heitä nyt syytämme ja heidän päitä vadille vaadimme.

 Niin että ei poliitikkojamme ja presidenttejämme vihata eikä tappaa pidä, vaan on selitettävä heille, että he itse ovat murhaajia varustellessaan armeijoita, pitäessään niitä yllä ja pakottaessaan kansalaisia astumaan asepalvelukseen opettelemaan roboteiksi, jotka tuntemattoman ihmisen käskystä tappavat tuntemattomia ihmisiä; on siis kieltäydyttävä asepalveluksesta ja tällä tavoin estettävä heitä, johtajia, hallituksia, tappamasta ihmisiä.

Jos me, ihmiset, tavalliset kansalaiset, emme vielä menettelekään näin, se johtuu yksinomaan h y p n o o s i s t a, jonka vallassa hallitukset itsesäilytysvaiston ohjaamina visusti pitävät meitä. Niinpä päämäärää, että sodat ja väkivalta lakkaisivat, että ihmiset lakkaisivat murhaamasta sen enempää johtajia kuin toisiaankaan, ei voi edistää vihalla, väkivallalla eikä murhilla – nämä päinvastoin voimistavat hypnoosia ja antavat samalla hallituksille tekosyyn edelleen ylläpitää ja kiristää pakkovaltaa ja sortoa suhteessa tavallisiin kansalaisiin – siis rauhan päämäärä saavutetaan vain tunnistamalla valhe, joka meille tavallisille ihmisille, sinulla ja minulle, on koko elämämme aikana syötetty ja näin herättävä hypnoosista omaan ajatteluun ja todelliseen hengen ymmärrykseen, joka on meidän jokaisen ihmisen elävä ja syvin olemus.

(Lev Tolstoi: ”Omatuntoja”/S.M.)

Nightwish; Everdream/Ikiuni

Nuo parantavat, puhdistavat, kohottavat, paljastavat, jään sulattavat, tien näyttävät... kyyneleet.

...kaikella rakkaudella eläväsydämisille kauniille sieluille!


                                     
           Ikiuni


      Silloin löytäneesi luulit, huomasit kuihtuneen
    onnen ilmestyvän joskus kadonneen,
    elit tyhjään tuijottaen, aaveita vaalien
    ikiunesta uneksien.

    Kanssani voisitko 
    haavat parantaa ja unohtaa 
    määrätyn kohtalon,
    sivua kääntää ja tähtiin kurottaa,
    lähde kanssani pois, sulle näytän tien
    linnan mahtavan rakennan, jalkojas suutelen
    eksyn tummaan noiden silmien.

         ...silloin kutsun kaukaa kuulit
         täytit valtaistuimen,
         hiivit aamuun, kasteeseen kadoten,
         nostin kyynelhelminauhas rannalle pudonneen
         tunsin kodin löytyneen... kodin löytyneen.

    Tule, tule, odotan sua
    maalasit hymyn kasvoilleni,
    tule, tule, ravista mua
    hyväile katseella, paranna koskettaen.

    Tanssit öisin, leijailet
    lammen pintaa hipaiset
    hiuksiani hyväilet...

         ...silloin kutsun kaukaa kuulit
         täytit valtaistuimen,
         hiivit aamuun, kasteeseen kadoten,
         nostin kyynelhelminauhas rannalle pudonneen
         tunsin kodin sielulleni löytyneen...

              (Nightwish; Everdream. suom. sanat. S Mikkonen)

                                            
                                            

Kirjallisuuslainoja...

                                                            *******

Kirjallisuusviitteet:

1

”Kansat, jotka elävät ainoastaan ruumiin elämää ja kansat, joiden suuruus perustuu yksinomaan voimaan ja alueelliseen suuruuteen, syntyvät, kasvavat ja kuolevat, koska kansan voima ehtyy kuten ihmisenkin. Ne kansat, joiden itsekkäät lait asettavat esteitä valistuksen edistykselle ja hyväntekeväisyydelle, kuolevat, koska valo tappaa pimeyden ja hyväntekeväisyys tappaa itsekkyyden. Mutta niin kansoille kuin yksilöillekin on olemassa s i e l u n e l ä m ä; ne kansat, joiden lait asettuvat sopusointuun elämän ikuisten lakien kanssa, tulevat elämään ja palvelemaan kuten majakka, näyttäen suuntaa muille kansoille.” (Allan Kardeck; Henkien Kirja)

 

2

”Meidän aikamme kansat ovat ehtineet järkevyyden vaiheeseen, eivätkä ne tunne vihamielisyyttä toisiaan kohtaan ja voisivat ratkaista erimielisyytensä rauhanomaisesti. Mutta tuo järkeily osuisi oikeaan vain kansojen suhteen, pelkästään kansojen, elleivät ne olisi h a l l i t u s t e n vallan alaisia. Hallitusten valtaan alistetut kansat taas eivät voi olla järkeviä siksi, että hallitusten valtaan alistuminen jo on merkki äärimmäisen suuresta järjettömyydestä. Mistä järkevyydestä voi olla puhetta ihmisten kohdalla, jotka ennalta lupautuvat suostumaan kaikkeen (myös tappamaan ihmisiä) mitä hallitus määrää (kolmas käsky: älä vanno). Siis tietyt sattumalta tuohon tilanteeseen joutuneet ihmiset. Ihmiset, jotka saattavat antaa tuollaisen sitoumuksen suostua vastaan panematta kaikkeen, mitä heille ventovieraat miehet, hallitusten johtajat, käskevät, eivät voi olla järkeviä, kun taas hallitukset – eli ihmiset joilla tuollainen valta on – ovat vielä sitäkin vähemmän järkeviä eivätkä voi olla käyttämättä väärin valtaansa eivätkä sekoamatta niin mielettömän kauhistuttavasta vallasta. Siksi rauha kansojen välillä ei olekaan saavutettavissa järkevää tietä, sopimuksin, välitystuomioin ennen, kuin kansat (ihminen) lakkaavat alistumasta hallitusten valtaan. Tuo alistuminen on aina järjetöntä ja aina vaarallista.” (Leo Tolstoi; Omatuntoja) 

 

3

”Minusta tuntuu aivan järkeenkäyvältä oletukselta, että uskonto, jossa ihmiseksi tullut Jumala kutsuu ihmisiä saamaan osansa jumaluudesta rakkauden kautta (ns. alkukristillisyys), syrjäytetään ja sen tilalle astuu jälleen vanhempi uskonto ihmisjumalasta, joka kiskoo jumalallisuutensa oman ihmisyytensä taipumattomasta aineksesta (lihan luonto) pelkän tahtonsa voimalla. Tällainen uskonto ei tietenkään todennäköisesti ilmene uuden Caesarin, keisarin tai Fuhrerin kautta, vaan sen vaikutukset leviävät d e m o k r a a t t i s e m m i n koko yhteiskunnan alueelle. Tällainen uskonto kuitenkin aina tappaa ja ilmoittaa sitten tappamisen syyksi oikeuden, myötätunnon tai surullisen välttämättömyyden.” (Hart; Ateismin Harhat)

4

Orjat kulkivat hitaasti toinen toisensa jäljessä kantaen kukin painavaa hiottua kiveä. Orjien rivejä oli neljä, ja jokainen niistä ulottui puolentoista kilometrin matkan kivilouhimoilta uuden linnoituskaupungin rakennuspaikalle. Aseistetut vartijat, yksi vartija kymmentä orjaa kohden, tarkkailivat orjien rivistöjä silmä tarkkana. Laahustavien orjarivistöjen sivustalla kohosi kolmenkymmenen metrin korkuinen hiotuista kivistä rakennettu kukkula, jonka laella istui valtaistuimellaan Kratius, yksi ylipapeista. Kukaan ei häirinnyt hänen rauhaansa. Itse asiassa kukaan ei edes uskaltanut luoda häneen silmäystäkään keskeyttääkseen hänen syvää mietintäänsä. Orjat ja vartijat pitivät kukkulaa ja sen laella lepäävää valtaistuinta ympäröivään maisemaan olennaisesti kuuluvana. Eikä kukaan enää kiinnittänyt huomiota tuohon ihmiseen, joka välillä istui valtaistuimellaan, välillä taas kuljeskeli kukkulan laella.

Kratius oli ottanut tehtäväkseen uuden valtion luomisen ja pappien ylivallan lujittamisen tuhansiksi vuosiksi eteenpäin. Hän halusi alistaa kaikki Maan ihmiset valtansa alle ja tehdä heistä kaikista, myös valtioiden hallitsijoista, pappien orjia.

Tarkkaillessaan orjia Kratius oli kiinnittänyt huomiota erään nuoren miehen määrätietoiseen ja tutkivaan katsantoon, joka erosi täysin muiden orjien harhailevasta ja välttelevästä katseesta. Tuon nuoren miehen kasvot olivat välillä keskittyneen mietteliäät, välillä taas eloisan kiihtyneet. ”Hän punoo ihan selvästi jotain suunnitelmaa”, ajatteli ylipappi. ”Olisi tietysti yksinkertaisinta ilmoittaa hallitsijalle ja vangituttaa tuo nuori orja. Hän on selvästi kaikkien muiden orjien suurin innoittaja. Mutta sillä ei ongelmaa ratkaista”, ymmärsi Kratius. ”Orjat haluavat aina jatkossakin vapautensa. Uusia keulahahmoja ilmaantuu ja uusia suunnitelmia punotaan. Ja näin valtion suurin uhka on yhä edelleen sen sisällä.”

Kratiuksella oli edessään suuri tehtävä: laatia suunnitelma koko maailman orjuuttamiseksi. Hän tajusi, että suunnitelmaa ei toteutettaisi suoran väkivallan keinoin. Olisi keksittävä yhden ihmisen ja kokonaisten kansakuntien mieleen kohdistuva lähestymistapa. Ihmisten koko ajatusmaailma olisi muutettava, olisi iskostettava kaikkien mieliin, että orjuus on kaikkein suurin hyve. Hänen tulisi saattaa läpi itsestään kehittyvä ohjelma, joka johtaisi kokonaiset kansakunnat harhaan ja eksymään tilassa, ajassa ja käsityksissään. Ja mikä kaikkein tärkeintä – harhautumaan täysin todellisuuden oikeassa tulkitsemisessa ja tajuamisessa.

Kratius mietti ja mietti, hänen ajatuksensa kiirivät yhä nopeammin, kunnes yht'äkkiä, kuin salaman leimauksena, oli suuri ohjelma syntynyt. Yksityiskohdat eivät vielä olleet muotoutuneet, eikä hän kyennyt vielä selvittämään ohjelmaa muille, mutta hän tunsi sen mahtavuudessaan polttavan joka soluaan. Kratius tunsi itsensä koko maailman yksinvaltiaaksi. ”Mietin kaikki ohjelmani yksityiskohdat, lausun muutaman sanan, ja maailma alkaa muuttua. Aivan uskomatonta! Vain jokunen sana – ja koko maailma alistuu minun ja ajatukseni valtaan. Jumala on toden totta antanut ihmiselle voiman, jolle ei ole vertaa koko Maailmankaikkeudessa. Tuo voima on i h m i s e n a j a t u s. Se luo sanoja ja muuttaa historian kulun. Vain muutamalla lauseella minä pakotan heidät ja myös nykyisten orjien jälkeläiset samoin kuin maalliset hallitsijat olemaan orjina tuhansien vuosien ajan.”

Ja jo seuraavana päivänä muut papit ja faarao oli kutsuttu hänen tarkkailupaikalleen. Heidän edessään Kratius aloitti puheensa: ”Sitä, mitä nyt kuulette, ei saa koskaan kirjoittaa muistiin tai kertoa kenellekään. Olen keksinyt keinon kaikkien Maan päällä elävien ihmisten muuttamiseksi faaraomme orjiksi. Se on mahdotonta edes valtavien sotajoukkojen tai uuvuttavien sotien voimin. Mutta minä saan sen aikaan vain lausumalla muutaman lauseen. Vain kaksi päivää noiden sanojen lausumisen jälkeen voitte itse todeta, miten maailma on alkanut muuttua. Katsokaa, miten tuolla alhaalla kahlehditut orjat kulkevat pitkinä jonoina kantaen kukin yhtä kiveä. Heitä vartioimassa on useita sotureita. Mitä enemmän orjia, sitä parempi valtiolle – niin olemme aina ajatelleet. Mutta mitä enemmän orjia on, sitä enemmän me myös pelkäämme heidän nousevan kapinaan; ja niinpä me vahvistamme vartiointia. Ja meidän täytyy ruokkia orjiamme hyvin, muuten he eivät jaksa tehdä ruumiillisesti raskasta työtä; mutta siitä huolimatta orjat ovat laiskoja ja taipuvaisia kapinointiin. Katsokaa, miten hitaasti he liikkuvat, eikä laiskistunut vartija vauhdita heitä ruoskan viuhahduksin; hän ei ruoski edes terveitä ja vahvoja orjia.

Mutta minä sanon teille, että he tulevat vielä liikkumaan paljon nopeammin, eikä heitä tarvitse edes vartioida. Ja vartioista tulee niin ikään orjia. Ja kaikki tuo saadaan aikaan seuraavasti.

Huomenna aamunkoitteessa lähetetään sanansaattajat valtakunnan joka kolkkaan viemään seuravanlaista käskyä faaraolta:

”Uuden päivän sarastaessa kaikille orjille lahjoitetaan täydellinen

v a p a u s. Jokaisesta kaupunkiin toimittamastaan kivestä vapaa ihminen saa yhden kolikon. Kolikot voidaan vaihtaa ruokaan, vaatteisiin, asuntoon, palatsiin kaupungissa tai jopa itse kaupunkiin. Tästä lähtien olette vapaita ihmisiä.”

Kun papit olivat täysin tajunneet, mitä Kratius oli sanonut, yksi heistä, iältään kaikkein vanhin, lausahti: ”Sinä olet oikea demoni, Kratius. Keksimäsi suunnitelma syöksee vielä monet maan kansat demonismin kynsiin.”

”Olen kuin olenkin demoni, ja olkoon keksintöni nimi d e m o k r a t i a.”

5

”Demokraattinen idiosynkrasia (yksilöllinen käyttäytymispiirre) kaikkea vastaan mikä hallitsee ja tahtoo hallita on vähitellen muuttunut ja verhoutunut henkiseksi; henkisemmäksi siinä määrin että se nykyisin tunkeutuu, s a a tunkeutua askel askeleelta jo kaikein ankarimpiin, näennäisesti kaikkein objektiivisimpiin tieteisiin; näyttääpä se minusta jo päässeen vallitsemaan koko fysiologiaa ja oppia elämästä, sen v a h i n g o k s i kuten on itsestään selvää, koska se on salakähmäisesti poistanut siitä erään peruskäsitteen, varsinaisen a k t i v i t e e t i n käsitteen. Sen vastapainoksi asetetaan tuon idiosynkrasian painostuksesta etualalle ”sopeutuminen”, siis toisen (alemman) arvoluokan aktiviteetti, pelkkä realiteetti, onpa itse elämäkin määritelty yhä tarkoituksenmukaisemmaksi sopeutumiseksi ulkonaisiin olosuhteisiin.

Mutta niin on ymmärretty väärin elämän olemus, sen v a l l a n t a h t o; niin on jäänyt huomaamatta periaatteellinen etusija joka on omaehtoisilla, hyökkäävillä, valtaavilla, uudesti-tulkitsevilla, uudesti-suuntaavilla ja hahmottavilla voimilla joiden vaikutuksesta vasta suraa ”sopeutuminen”; niin on itse elimistössä kielletty niiden ylimpien toimijoiden määräävä rooli joissa e l ä m ä n t a h t o ilmenee aktiivisena ja muotoa luovana.” (Nietzsche; Moraalin alkuperästä)

6

”Mutta hallitukset eivät voi jättää kansoja rauhaan eli rauhallisiin suhteisiin keskenään siksi, että hallitusten olemassaolon ellei ainoa niin ainakin pääasiallisin oikeutus on kansojen rauhoittaminen, niiden vihamielisten suhteiden sovitteleminen. Ja niinpä hallitukset synnyttävät noita vihamielisiä suhteita patriotismin verukkeella teeskennelläkseen sitten rakentavansa rauhaa kansojen välille. Mutta koko historiassa ei ole ainoatakaan sotaa, jota eivät olisi aiheuttanaat hallitukset, yksinomaan hallitukset, aivan riippumatta kansojen eduista, joille sota – voitokaskin – on aina tuhoisa. Hallitukset vakuuttavat kansoille, että näitä uhkaavat vaarat – toisten kansojen hyökkäys ja sisäiset viholliset – ja että ainoa keino pelastua tuolta vaaralta on kansojen orjamainen alistuminen hallitusten tahtoon. Se näkyy aivan ilmiselvästi vallankumousten ja diktatuurien aikana, mutta niin tapahtuu myös aina ja kaikkialla, missä vain valtaa on. Jokainen hallitus selittää olemassaolonsa ja perustelee kaikki väkivallantekonsa sillä, että ellei sitä olisi, olisi pahemmin. Saatuaan kansat vakuuttuneiksi siitä, että ne ovat vaarassa, hallitukset alistavat ne tahtoonsa. Kun kansat sitten ovat alistuneet hallitustensa tahtoon, nuo hallitukset pakottavat kansat hyökkäämään toisten kansojen kimppuun.

Ja niin kansat saavat vahvistuksen hallitusten vakuutteluihin toisten kansojen taholta uhkaavasta hyökkäysvaarasta (ja samalla itsensä hallituksen olemassaolon välttämättömyydestä kansalaisten suojelemiseksi. huom. S.M.).

Divide et impera – hajota ja hallitse. Kaikkein yksinkertaisimmassa, selkeimmässä ja kiistattomimmassa muodossa patriotismi on hallitsijoille mikäpä muu kuin vallanhimoisten ja itsekkäiden päämäärien saavuttamisen keino ja hallituille taas luopumista ihmisarvosta, järjestä ja omastatunnosta sekä orjamaista alistumista vallassa olevien tahtoon.” (Leo Tolstoi; Omatuntoja)

7

”Pettäen ihmisiä kaikki valtiot sanovat: kaikki te minun hallitsemani olette vaarassa joutua toisten kansojen valloituksen kohteeksi, mutta minä valvon hyvinvointianne ja turvallisuuttanne ja siksi vaadin, että te annatte minulle joka vuosi satoja miljoonia, työnne hedelmät, jotka minä käytän kivääreihin, tykkeihin, ruutiin, laivoihin, teidän puolustamiseenne. Lisäksi vaadin teitä menemään järjestämiini organisaatioihin, joissa teistä tehdään valtavan – minun johtamani armeijan – järjettömiä osasia. Tuossa armeijassa ollessanne te lakkaatte olemasta ihmisiä ja olette vailla omaa tahtoa ja teette kaiken, mitä minä tahdon. Ja ennen muuta haluan hallita; hallitsemisessa käyttämäni keino on murha, ja siksi opetan teitä tappamaan.

Huolimatta perustelun ilmeisestä mielettömyydestä, väitteestä, että ihmiset ovat vaarassa joutua muiden valtioiden hallitusten hyökkäyksen kohteeksi, valtioiden, jotka puolestaan väittävät rauhantahdostaan huolimatta olevansa saman vaaran uhkaamia, huolimatta alentavasta orjuudesta, johon ihmiset armeijaan mennessään joutuvat, huolimatta heille määrättävän työn julmuudesta ihmiset antavat myöten petokselle, antavat rahojaan itsensä orjuuttamiseen ja itse orjuuttavat toisiaan.” (Leo Tolstoi; Omatuntoja)

8

Kuvaus Atlantislaisesta yhteiskunnasta;

”...että jos jossakin maakunnassa kansa syystä tai toisesta valitti kuninkaalle, etteivät olleet onnellisia, että puuttui ruokaa tai muuta, niin ei suinkaan kansaa syytetty kapinoimisesta ja tyytymättömyydestä, vaan kuvernööri heti erotettiin virastaan. Hän oli toimeensa kelpaamaton, koska hän ei saanut kansaa onnelliseksi. Hallitus oli semmoinen, että se ennen kaikkea valvoi kansan etua. Kuta heikompi ihminen oli, sitä enemmän hänestä pidettiin huolta, kuta alemmassa asemassa hän oli, sitä vähemmän oli hänellä työtä. Jos sattui tulemaan nälänhätä, niin kuka siitä kärsi? Ei kansa suinkaan vaan ylemmät luokat ja kaikista ensimmäisenä (ns.) ”valkoinen keisari”, joka silloin eli vähemmällä ruualla tai oli ilman, joten kaikki näkivät, että hänen rakkautensa kansaan oli todellista. Ei kukaan tavottanut valtaa itsekkäästä syystä, sillä valta merkitsi ainoastaan suurempaa velvollisuutta kasvattaa itseään ja luoda onnea ympärilleen. Onni ja hyvä toimeentulo oli yleinen, sillä ylemmillä yhteiskunta-asteilla oli ainoastaan sellaisia ihmisiä, jotka suuremmalla kyvyllä ja edesvastuulla tekivät työtä ja toimivat alamaisten parhaaksi.” (Pekka Ervast; Henkimaailman salaisuudet)

9

”Oppineissa seuroissa, hallinnollisissa laitoksissa ja sanomalehdissä me pohdimme syitä kansan köyhyyteen ja keinoja kansan nostamiseksi siitä, mutta me emme keskustele siitä ainoasta mahdollisesta keinosta, joka todella nostaa kansan -ja se on se, että kansalle annetaan takaisin maa, mikä on sille niin välttämätön”. Ja Nelhjudov muisti elävästi Henry Georgen aatteet ja oman innostuksensa niihin, ja hän ihmetteli miten oli voinut unohtaa kaiken, - ”Maa ei voi olla yksityisen omistuksen kohteena, eikä se voi olla kaupanteon välineenä enempää kuin vesi, kuin ilma tai auringonsäteet. Kaikilla on samanlainen oikeus maahan ja niihin etuihin, mitä se antaa ihmisille.” /...että sen ei pidä omistaa maata, joka ei tee työtä maan hyväksi, ja että jokaisella on yhtäläinen oikeus käyttää hyväkseen maan antia.” (Leo Tolstoi; Ylösnousemus)

10

”Shakki, jonka ihminen kokee toisten itsekkyydessä, tekee usein itsekkääksi, kun ihminen tuntee puolustautumisen olevan tarpeeseen. Huomatessaan, että toiset ajattelevat itseään eikä häntä, ihminen puolestaan alkaa huolehtia enemmän itsestään kuin muista. Olkoon hyväntekeväisyyden ja veljellisyyden periaate perustana yhteisöllisille instituutioille, laillisille suhteille kansalta kansalle, ihmiseltä ihmiselle, ja kukin tulee ajattelemaan vähemmän itsensä etua nähdessään, että muut ajattelevat hänen etuaan.

Kaikki kokevat esimerkin ja kontaktin moralisoivan vaikutuksen. Tämänhetkisen tuhoavan itsekkyyden tulvimisen johdosta todellinen hyve on tarpeen, jotta joku luopuisi henkilökohtaisuuksistaan toisten hyväksi, jotka normaalisti eivät kiitä häntä ollenkaan. Erityisesti he, joilla on tämä hyve, tapaavat Jumalan valtakunnan avoimena. Heille, ennenkaikkea, on varattuna valittujen onnellisuus, koska todellakin minä sanon teille, että oikeuden päivänä ne, jotka ovat ajatelleet ainoastaan itseään, tullaan laittamaan sivuun ja he tulevat kärsimään hylkäämisestä.” -Fenelon- (Allan Kardeck; Henkien Kirja)

11

”Ja yhtä ilosina kuin muinakin keväinä rakentelivat naakat, varpuset ja kyyhkyset pesiä, ja kärpäset surisivat auringonpaisteisten seinien vierellä. Iloisia olivat myös kasvit ja linnut, hyönteiset ja lapset. Vain ihmiset – suuret, täysikasvuiset ihmiset – eivät lakanneet pettämästä ja kiusaamasta toisiaan ja itseään. Heidän mielestään tällainen keväinen aamu ei ollut tärkeä eikä pyhä, tällainen maailman kauneus mikä oli annettu hyödyksi kaikille olennoille, sopusointua ja rakkautta varten. Heidän mielestään oli pyhää ja tärkeätä vain se, minkä he itse olivat keksineet hallitakseen toinen toistaan.” (Leo Tolstoi; Ylösnousemus)

12

”Kansojen erilaisuus, sekä ulkonainen että sisäinen, riippuu niiden kielestä, maasta, luonnollisista elinehdoista, ilmastosta ym. tunnetuista seikoista. Jokainen kansa muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden, joka näkymättömässä maailmassa ottaa sen yli kaareutuvan henkisen ilmakehän eli auran muodon. Kansan aurassa näkyvät sille ominaiset sielulliset tunnusmerkit: sen luonteenlaatu, sen ajatustavat, sen tunnekyvyt, sen henkiset pyrkimykset, sen taiteelliset taipumukset, sen vallitsevat mielipiteet jne., jotka yhdessä muodostavat kansan niin sanoaksemme personallisen sielun. Mutta tämän kollektiivisen kansansielun takana piilee henkinen salaisuus. Niinkuin ihmisellä on korkeampi minänsä, jonka hetkellinen ilmennys hänen personallisuutensa on, niin on kansan kollektiivisen kokonaisuuden henkisesti koossapitävänä voimana yksilöllinen älyolento, jota voimme kutsua kansallishaltiaksi. Tämä on itsenäinen henkiolento, joka ei kuulu meidän inhimilliseen kehitysjärjestelmäämme, vaan toiseen, nk. enkeli- eli sanskritinkielisellä nimellä deeva-kehitykseen. Hän on verrattain korkea olento omassa järjestelmässään ja on saanut – ehkä omaa kehitystään varten – elämäntehtäväkseen huolehtia kansakunnan kohtalosta ja johtaa sen henkistä kasvua. Valitsemansa kansa on hänen sydämelleen ylen kallis ja sen luonteessa on jotakin, joka vastaa hänen omaa olemustaan, sillä hänen antautumisensa kansan johtajaksi ja samalla palvelijaksi on sekä vaikea että vastuunalainen teko. Kansan aurasta tulee ikäänkuin hänen ulkonaisin ruumiinsa eli asuntonsa ja hän ottaa kansan sielunelämän omakseen. Siten syntyy yhtämittainen vuorovaikutus kansan personallisen sieluelämän ja suojelusenkelin oman tajunnan välillä. Enkeli koettaa kasvattaa kansan sielua ja vuodattaa sen auraan omia yleviä inspiratsionejaan ja tuntemuksiaan. Välittömästi hän ei voi ruumistuneeseen kansaan vaikuttaa, ainoastaan semmoisten yksilöiden kautta, jotka isänmaanrakkauden täyttäminä kuulevat hänen äänensä ja sitten taiteen, kirjallisuuden tai sankaritekojen välityksellä tuovat ilmi hänen sanojaan ja tahtoaan. Suojelusenkeli ei tietenkään ole yksin, vaan mahtavan auttajajoukon, alempiasteisten enkelein ja haltiain ympäröimä, mutta kaiken isänmaanrakkauden syvin henkinen juuri on siinä, että isänmaan ja kansan takana on tämä suuri, rakastava ja jumalallinen olento, joka sekä herättää rakkautta yksilöissä että vastaa siihen. Onko ihme, että jotkut kansat ovat häntä ainoana jumalanaan palvelleet?

Kun nyt Väinämöinen edustaa Suomen kansallishenkeä, merkitsee tämä, paitsi että Väinämöisessä on personoitu Suomen kansan sieluelämä, myös, että Väinämöinen, runojen ja vanhan uskon ja Kalevalan Väinämöinen, on se suojelusenkeli, joka Suomen kansalle on annettu. Milloin Väinämöinen tässä merkityksessä Suomen kansan kohtaloon liitti omansa, emme osaa tarkalleen sanoa. Se tapahtui historiantakaisina, kalevalaisina aikoina, silloin kun kukoisti esi-isäimme kulttuuri. Mielemme tekisi nähdä Kalevalan runojen kertomuksissa Väinämöisen elämänvaiheista viittauksia suojelusenkelimmekin kohtalonvaiheista.

Kaukaisia aikoja sitten oli Suomen heimo suuri ja mahtava. Siihen kuuluivat, paitsi nykyisten suomalaisten esi-isät, niinikään lappalaisten ym. suomensukuisten heimojen esivanhemmat. Suuri osa Eurooppaa oli sen hallussa ja se hallitsi viisauden voimalla enemmän kuin väkivallalla. Sen sivistys oli enemmän henkistä kuin aineellista laatua. Se oli maata viljelevä, metsästystä, kalastusta ja elinkeinoja harjoittava ja kauppaa käyvä kansa, mutta samalla herkkätuntoinen, uskonnollinen ja soitannollinen eikä elämä olisi sille minkäänarvoinen ollut ilman laulua ja runoutta, ilman syvempää luonnontietoa ja tietäjän taitoa. Sen tietäjät olivat vihityt korkeaan mysterioviisauteen ja kuuluisat mahtavasta loitsutaidostaan. Se oli Kalevalan kulttuuria, se oli Väinämöisen aikoja.” (Ervast; Kalevalan avain)

13

”Tieteellisellä alalla tehdään jatkuvasti uusia keksintöjä ja me käytämme niitä soveltaen elämämme niiden mukaan. Miksi emme tekisi samoin k o r k e a m m a n t a s o n (hengen mielen, omatunnon... kirj.huom.) löytöjen suhteen niiden ollessa yhteydessä sisäisen elämämme kanssa? Luonnonlakien ymmärtäminen ja niiden kanssa sopusoinnussa eläminen on tie sekä henkiseen että fyysiseen hyvinvointiin, terveyteen ja edistymiseen.” (C.W. Leadbeater; Mestarit ja polku)

14

”Y l h ä i n e n m o r a a l i kasvaa aina esiin voitonriemuisesta itsensä löytämisestä ja myöntämisestä. O r j a m o r a a l i taas suhtautuu alusta alkaen kielteisesti ”ulkopuoliseen”, ”toisenlaiseen”, ”ei-itseen”, ja tämä kielteisyys on sen ”luova” teko. Tämä arvoja-asettavan katseen kääntyminen toiseen suuntaan – väistämätön suuntautuminen ulospäin eikä takaisin omaan itseyteen – kuuluu juuri kaunaan; orjamoraali tarvitsee syntyäkseen ja sitten elääkseen ja hengittääkseen aina ensin vasta- ja ulkomaailmaa, se tarvitsee ulkoisia ärsykkeitä voidakseen yleensä ollenkaan päästä vaikuttamaan – sen toiminta on perinpohjaista vastavaikutusta. Ylhäisen arvostustavan kohdalla on täysin päinvastoin: se toimii ja kasvaa spontaanisti, omaehtoisesti, etsii vastakohtansa vain omaa suhtautumistaan kiitollistamaan ja riemullistamaan, etsii peilin omassa säkenöivässä kirkkaudessaan itsetietoisempana ja uljaampana seistäkseen – sen negatiivinen käsite ”alhainen”, ”halpa”, ”huono” on vain jälkisyntyinen, kalpea kontrastikuva verrattuna sen myönteiseen, täysin elämällä ja intuitiolla kyllästettyyn peruskäsitteeseen ”me ylhäiset, me hyvät, me kauniit, me onnelliset”.”