Valtaistuin...

Valtaistuin

Silloin, jonkin ajan alussa, Suuri Mieli, taitavat kädet taltallaan muotoilivat minulle jalopuusta valtaistuimen. 

”Tämä ei ole minun istujaimekseni sorvattu, levähdyksekseni jalokivi- ja kulta-upotteinen loihdittu, vaan jollekin toiselle; jollekin korkealle, ihanalle, ylen kauniille olennolle..."

"Kuka voisi olla hän...? kuka voisi olla arvollinen istahtamaan valtaistuimelle?”

"Hänen täytyy olla jossakin..."

”Etsi hänet siis!” sanoi ääni sisälläni, ”etsi, nosta valtaistuin harteillesi ja mene... etsi!”

Jo ajatuskin siitä, että joutuisin halki aikojen ja maailmojen painavaa valtaistuinta selässäni kantamaan, uuvutti ja pelotti minua. Mutta tiesin, että tässä se nyt on, minun tehtäväni.

Päättäväisesti nostin valtaistuimen selkääni, katsahdin alas vehreään laaksoon ja sen kyljestä kohoavaan lumihuippuiseen graniitivuoristoon ja pohjallaan kimaltavana kiemurtelevaan kristallikäärmeeseen. 

"Nyt minä menen! Enkä laske taakkaa selästäni, vasta kunnes löydän hänet..."

...hänet, jonka eteen nyt kallistan tämän arvokkaan kuormani ja lausun: ”Valtiattareni, rakkaani, täytä tämä valtaistuin, se on tehty sinulle!”

Ja hän hymyilee, tuo kaunis sielu, ja istuutuu.

Ja hän sanoo: ”Istuhan sinäkin, armaani, ja levähdä... istu tälle valtaistuimelle, jota minä olen halki aikojen ja maailmojen selässäni kantanut, se on tehty sinulle!”

Ja niin me istumme, yhdessä.

Rauha ja lämpö täyttää sydämemme. 

Ja yhdessä me hallitsemme ajattomassa ajassa maailmoja jo keskitaivaalle ehtineen rakkauden peilin säteen taikoessa ilonkyyneleistämme elävän kaikkein jalokivein väreissä säihkyvän kruunun päidemme päälle.   (SM)

Sinulle, rakas siskoni; Kolme muodonmuutosta...

 

 

Kolme muodonmuutosta...

Tämä on sinulle, rakkaani, siskoni!

Olen saanut onnen katsella  m u o d o n m u u t o s t a s i, ja ylpeänä ja sydän jännityksestä väristen olen sitä aivan siinä vieressäsi, tukien minkä ehkä olen pystynyt, seurannut. 

Toivon, että jonakin päivänä luet tämän kirjoituksen, jonka lainaan Nietzscheltä, sillä itse en tätä asiaa taida paremmin sanoiksi saatella.


 Zarathustran puheet

Kolmesta muodonmuutoksesta


Määrittelen teille kolme muodonmuutosta hengelle; kun hengestä tulee kameli, kamelista leijona ja lopulta leijonasta lapsi.

Paljon painavaa on hengelle - vahvalle, kantavalle hengelle, jossa asustaa kunnioitus. Sen vahvuus vaatii painavaa ja painavinta.
Mikä on painavaa? Näin kysyy kantava henki; se polvistuu kuin kameli ja haluaa tulla hyvin kuormatuksi.
Mikä on painavinta, te sankarit? kysyy kantava henki, voisin ottaa sen taakakseni ja iloita vahvuudestani.

Eikö painavaa ole tämä: nöyrtyä loukatakseen ylpeyttään?
Antaa typeryytensä loistaa pilkatakseen viisauttaan?

Vai onko se tämä: jättää yhteinen hyvä, kun se juhlii voittoaan? 
Kiivetä vuorenhuipulle kiusatakseen kiusaajaa?

Vai onko se tämä: elää tiedon tammenterhoilla ja ruoholla, nähdä totuuden vuoksi sielun nälkää?

Vai onko se tämä: olla sairas ja ajaa lohduttajat kotiinsa sekä hieroa ystävyyttä kuurojen kanssa, jotka eivät koskaan kuule sitä, mitä pitäisi?

Vai onko se tämä: kahlata likavedessä, kun se on totuuden vesi, säikkymättä kylmiä sammakoita ja kuumia rupikonnia? 

Vai onko se tämä: rakastaa niitä, jotka halveksivat takaisin, ja ojentaa käsi kohti kummitusta, kun se haluaa pelotella vastaan?

Kaiken tämän painavimman ottaa kantava henki taakakseen; niin kuin kameli, joka kuormattuna kiirehtii erämaahan, sekin kiirehtii omaan erämaahansa.

Mutta autioimmassa erämaassa tapahtuu toinen muodonmuutos. Täällä hengestä tulee leijona, se tahtoo vangita vapautensa ja olla valtiaana omassa erämaassaan. 
Se etsii itselleen viimeisen valtiaansa täältä: se tahtoo joutua vihoihin tämän ja viimeisen jumalansa kanssa. Se tahtoo painia voitosta suuren lohikäärmeen kanssa.

Mikä on se suuri lohikäärme, jota henki ei enää haluaisi kutsua valtiaaksi ja jumalaksi? Suuri lohikäärme on nimeltään  "s i n u n  p i t ä ä". Mutta leijonan henki sanoo  
"m i n ä   t a h d o n".

"Sinun pitää" vaanii sen tiellä kultaa välkehtivänä, suomuisena petona, ja sen jokaisesta suomusta välkkyy kultaisena "sinun pitää!"
Näistä suomuista välkkyy tuhatvuotisia arvoja ja tämä lohikäärmeistä mahtavin puhuu näin: "Olevaisten arvot - ne välkkyvät minusta. Kaikki arvot on jo luotu, ja luodut arvot - ne ovat  m i n ä. Totisesti, enää ei pidä olla "m i n ä  t a h d o n"!"

Näin lohikäärme puhuu.

Veljeni, mihin henki tarvitsee leijonaa? Miksi kuormattava eläin, vaatimaton ja kunnioittava, ei riitä?
 L u o m a a n  u u s i a  a r v o j a - siihen leijonakaan ei pysty; mutta luomaan itselleen  
v a p a u t t a  u u d e n  l u o m i s t a  v a r t e n - siihen leijonan mahti pystyy. Luomaan itselleen vapauden ja myös pyhän E i n velvollisuudelle - veljeni, siihen leijonaa tarvitaan.
 Ottamaan itselleen vapauden  u u s i i n  a r v o i h i n - se on kantavalle ja kunnioittavalle hengelle pelottavinta ottamista. Se on todellista ryöväämistä ja ryöväävän petoeläimen työtä. 

Kerran henki rakasti tuota "sinun pitää" -lohikäärmettä kuin pyhintään: nyt hengen täytyy löytää harhakuvitelmia ja mielivaltaa pyhimmästäänkin, jotta se voisi ryövätä vapauden rakkaudeltaan- tähän ryöväämiseen se tarvitsee leijonaa.

Mutta sanokaahan, veljeni, miten lapsi pystyy sellaiseen, mihin edes leijona ei pysty? Miksi ryöväävän leijonan pitää tulle vielä lapseksikin?

Lapsi on viattomuus ja unohdus, uusi alku, leikki, itsestään rullaava pyörä, ensiliike, pyhä  k y l l ä -sanominen.
Niin, veljeni, luovuuden leikkiin tarvitaan pyhää  k y l l ä -sanomista: henki haluaa nyt  
O M A N  tahtonsa, maailman menettänyt voittaa nyt  O M A N  maailmansa. 

Olen määritellyt teille kolme muodonmuutosta hengelle: kun hengestä tulee kameli, kamelista leijona ja lopulta leijonasta lapsi.

Näin puhui Zarathustra. Noihin aikoihin hän oleskeli kaupungissa, joka tunnettiin nimellä Kirjava lehmä.