Johanneksen ilmestys uuden ajan ihmiselle
1 LUKU.
Henki sanoi minulle: "Kirjoita, mitä minä sanon ja näytän sinulle. Hengen tietoisuus on kaikki mitä on, ja tässä tietoisuudessa, ihmisen sielussa, on kaiken elämän alku ja loppu. Sinä ja sinun kaltaisesi hallitsette maan päällä ja taivaan kuningaskunnassa. Minä olen sinä, sinä olet minä. Minä olen jumala, me olemme jumalat. Älä siis pelkää maallisten pauhinaa, sillä he eivät tiedä keitä he ovat, eivätkä tiedä mitä he tekevät. Pidä sinä vain se, mitä sinulla on, ja kuule se sana, jota minä, ikuinen henki, aina-olevainen sinulle puhun, sillä siinä on sinun elämäsi. Minä olen näyttänyt sinulle jumalan suuret kasvot, ja nämät kasvot ovat se tietoisuus joka hallitsee, ja tämä tietoisuus on sinussa, se on sinä, se on minä... totuudessa ja rakkaudessa, päättymättömässä valtakunnassa, ikuisessa hengen nykyhetkessä". (Ilm. 1:1-4,7-20/Santeri Mikkonen)
2 LUKU.
Ja henki puhui minulle: "Kirjoita seitsemän kirjettä maan kansakunnille niiden seitsemän mahtavan enkelin kautta, jotka niitä ohjaavat ja kehityksessä tukevat.
Efeson enkelille kirjoita: ”Olkaa kärsivälliset, kavahtakaa pahoja, jotka sanovat olevansa hyväntekijöitä. Älä seuraa maailmallisia oikkuja, vaan tee ainoastaan hyviä tekoja; laupeuden, rauhan ja rakkauden tekoja, tekoja, jotka palvelevat korkeinta, täydellistymisen päämäärää, tekoja, jotka palvelevat ihmiskuntaa ja koko luomakuntaa."
Smyrnan enkelille kirjoita: ”Tämän maailman hallitsija pilkkaa teitä, kiusaa ja kiduttaa ja tappaa teitä, mutta olkaa kärsivälliset; se voi tehdä sen vain teidän ruumiillenne, mutta ei teidän sielullenne, joka on kuolematon ja joka on alati minun edessäni, kirkkauden kasvojen edessä totuudessa ja tiedossa, palvellen korkeinta päämäärää”.
Pergamon enkelille kirjoita: ”Koska sinä pidät totuudesta kiinni ahdistuksia sietäen, saatana sinua koettaa maailman viettelyksillä ja kullan kimalluksella – joka on pinnan alta pelkkää ruostunutta rautaa – eksyttää helppoon ja laiskaan elämään, ja näin sielusi saastuttaa ja kuolettaa. Etsi järkähtämättä tietoa ja ymmärrystä, niin tulet sitä saamaan, ja saat sisäisesti elää jumalan valtakunnan kirkkaudessa ja tahrattomuudessa”.
Tyatiran enkelille kirjoita: ”Ole kaikin puolin puhdas, ajatuksissasi ja teoissasi, niin sinuun ei enää pysty astumaan tuo viettelijätär, joka tahtoo, että sinä tulet tyydytetyksi ja täytetyksi tämän maailman saastaisuudesta ja hekumasta. Katso noita, jotka riettaassa haureudessaan kemuilevat, he näyttävät koreilta, mutta ovat sisältä mustia kuin noki, palanutta luuta ja nahkaa. Heidän sielunsa jää ravinnotta, he sairastuvat, ja kuolevat sielullisessa ahdistuksessa, he, ja heidän koreat ajatuksensa, tekonsa ja luomuksensa, jotka ovat vain kulisseja kuoleman ja eksytyksen näyttämöllä. He hukkuvat omaan pahuuteensa. Mutta te; te seuratkaa puhdasta sydämen oppia, jättäkää pois paha, opetelkaa tekemään hyviä tekoja, kärsivällisyydellä ja ilolla palvellen, hätääntymättä vääryyden ja sekasorron melskeestä, joka on vain ruostuneen peltipurkin kolinaa tuulen sitä pitkin autioituneen kaupungin kivikatua ajaessa. Olkaa vakaat, viettelykset ja vainot kestäen, niin minä tulen ja seppelöitsen teidät jumalan voimalla ja viisaudella, ja eksytyksen tekoja harjoittavat meluavat pimeyden lapset tulevat murtumaan edessänne kuin saviastiat". (Ilm. 2:1-29/S.M.)
3 LUKU.
Sardeen enkelille kirjoita: ”Kuulkaa hengen ääntä sisällänne. Teidän on herättävä nyt. Olette kulkeneet pimeydessä ja tehneet vääriä tekoja, eksytyksen tekoja, joita tekee ihminen, joka on sokea eikä näe mihin kulkee. Te olette ne, joiden luokse totuuden janoiset tulevat, mutta te olette tarjonneet heille vääristyneen opin; olette ohjanneet heidät tielle, joka johtaa pimeyden ja toivottomuuden kuiluun, kuolleiden sielujen valtakuntaan. Te olette tarjonneet nälkäisille oman mielenne mukaista leipää, tämän maailman puolitotuuksia, jotka ovat valheita, jotka eivät ole totista tietoa. Ravistelkaa siis saasta päältänne ja valvokaa, jotta voitte vahvistaa kanssaveljiänne rakkaudessa. Ne teistä, jotka eivät ole sydäntään valheessa ja väkivallassa ryvettäneet, tulevat elämään kanssani. Teidän enkelinne seisovat jumalan kirkkauden valtaistuimen edessä, nyt ja iankaikkisesti".
Filadelfian enkelille kirjoita: ”Kuulkaa siis te, jotka kaikessa kärsivällisyydessä ja vaivannäössä kannatte minun nimeäni, so. taivaallisen valon hehkua ja tiedon ja totuuden kruunua ymmärtämättömien ja uskottomien maailmassa: teidän luoksenne tulevat saatetuiksi ne, jotka ovat kärsimyksen ja pimeyden, kirouksen ja valheen lapsia; he tulevat kirkastumaan ja heräämään ymmärrykseen sen voiman kantamina, jonka minä teidän lävitsenne heille vuodatan. Sinussa minä vedän heidät tyköni, pelastan heidät kauhulta ja tuholta, ja yhdessä te tulette osallisiksi jumalan valtakunnan rauhasta ja kauneudesta, joka on sisällänne valmistettuna. Te rakennatte ikuisen temppelin ja asutatte maan päällistä paratiisia, joka on jo minun mielessäni valmistettuna kaiken luodun kunniaksi ja kirkastukseksi”.
Laodikean enkelille kirjoita: ”Kuulkaa, mitä minä teille tänä päivänä totuudessa ja rakkaudessa sanon: nyt on heitettävä pois laiskuus, hengellinen aikaansaamattomuus, jota te olette jo liian pitkään nahkasohvillanne makoillessanne toimittaneet. Nyt on aika. Viimeinen aika. Jos et suostu kuulemaan elävää ääntä, on piinan ja tuskan tie oleva osasi. Teidät minä olen asettanut työntekijöikseni, sotamiehikseni. Nyt on herättävä itsetyytyväisyyden ja typerän ylpeyden horroksesta, ja tartuttava auraan katsomatta taakseen. Nyt teidän on poltettava tämän maailman saastakerros, joka estää teitä havahtumasta eloon, pois sydämenne ympäriltä, ja teidän on puhdistauduttava tuskan tulimeressä ja avattava silmänne uuteen todellisuuteen, rakkauden ja voiman ja kauneuden todellisuuteen. Iloitse siis, kun minä sinut ahjossa koettelen. Kuule: minä seison sydämesi kultaisella portilla ja kolkutan; tee työsi ja avaa minulle, niin yhdessä me käymme rauhan temppeliin, uuden liiton helmiäisportista hyvyyden ja kauneuden ja oikeamielisyyden kaupunkiin, jossa on ikuinen valkeus ja jossa muureja ei ole. Näin tapahtukoon”. (Ilm. 3:1-22/S.M.)
4 LUKU.
Minä näin kirjoituksen, ihmiskäsin kirjoitetun: "Jeesus on syntynyt". Ja minä mietin tätä ja kävelin palan matkaa ja katsoin sillalla vasemmalle, ja kauempana, ei korkealla, vaan jonkin verran puiden yläpuolella, näin minä miehen hahmon, pilvestä muodostuneen, valkoinen pitkä vaate päällään leveät hihat roikkuen käsien ollessa sivuille nostetut, seisovan kahden pilven päällä jalat harallaan. Minä erotin valkoisen, pyöreän pään, hiuksia ei siinä ollut eikä kasvonpiirteitä, vaan pilvestä muodostunut pyöreä pää, josta lähti ikäänkuin kaksihaarainen kieli tai lyhyt miekka ylöspäin. Minä katsoin tätä kuvaa pilvessä ja mietin mitä se tarkoittaa. (Ilm. 4:1,2/S.M.)
Ja sitten, toisella kerralla, minä näin monia loistavia sateenkaaria, sillä tavalla taian-omaisesti hohtavia niinkuin nurmikko aamukasteessa välkkyy auringonsäteen vesipisarasta taittuessa smaragdin ja rubiinin sekä jaspis- ja sardionkiven väreissä. Suurin niistä oli tämmöinen; ei semmoinen sateenkaari, joka sateen jälkeen pilvien lomaan itsensä loihtii, ei, vaan semmoinen, joka ilmestyy pilvettömälle taivaalle virheettömässä loistossaan, ja sen alku- ja loppupäät eivät ulotu maahan, vaan itsellisenä ja uljaana se tovin näyttäytyy, itsetietoisen hallitsijan lailla, ja sitten vetäytyy pois. Ja sitten aukiolla seistessäni myös minä näin, en sadepäivänä, ikäänkuin aukion takana kaareutuvan väriloisteen, mutta kuitenkin sen maahan ulottuvat päät loistivat aukion reunalla seisovien puiden tällä puolen, puiden päällä, kun sitä katsoin. Ja samanlaisen näin kotini ikkunasta; ikkunan edessä kasvavan lehtevän puun lomitse näin - ei taaskaan ollut sadepäivä, vaan aivan pilvetöntä - loisteliaasti hohtavan värikaaren, ja se oli ikäänkuin kauempana taivaalla, ja matalalla, mutta värit loistivat kuitenkin ikkunani edessä kasvavan puun lehvästön tällä puolen. Minä ihmettelin näitä, ja ymmärsin, että elämän henki, joka ihmisessä on ja joka kaiken elollisen vaikuttaa, näyttää näin itsensä. Ja vielä minä kerran näin, aivan ylhäällä, keskitaivaalla, pilvettömällä taivaalla, kaksi pienempää värikaarta - ikäänkuin sateenkaaren osasia, niin pieniä olivat -, ja ne kaartuivat, eivät päälekkäin vaan irrallisina toisistaan eri suuntiin, ja niiden alku- ja loppupäät olivat näkyvillä. Niin minä muistin Nooalle jumalan tekemän lupauksen: *"Kaiken maan ja kaiken elävän mitä siinä on annan minä viisaan ihmisen vallan alle, ja hän on tuleva tätä kaikkea hallitsemaan niin kauan kun kuuntelee minun, oman jumalansa, ääntä, ja tottelee kaikkia tämän käskyjä. Oman iankaikkisen lakini minä kirjoitan jokaisen otollisen ihmisen sydämeen, ja kaiken mahtini ja valoni vuodatan häneen; ja näkykööt tämä jumal'olennon, elämän alkuperän, hahmo loppumattomana kirkkautena ja väriloistona ihmisessä hänen tekojensa ja aikomustensa puhtauden mukaan"*. Tämän kaiken minä näin valveilla, päivänvalossa, en unissa. Ja sitten myöhemmin, vielä kun näin saman loisteliaan värikaaren, nyt puolestaan ehjänä kehänä valojen ympärillä - katulamppujen, autonvalojen, kylttilän liekin -, muistin minä jumalan uuden liiton lupauksen ja ymmärsin, että tämä värikaari on näkyväinen osa - vain sydämellä nähtävä - jumalan voimaa maan päällä vaikuttamassa, ja tämä yli-maallinen loiste ja mahti ja kauneus on minussa, minun ympärilläni, se olen minä". (Ilm. 4:3-5???/S.M.)
Vuosia näitä tapahtumia aiemmin minä näin taivaalla suuren pilvestä muodostetun kuvan. Siinä oli kaksi muutakin, jotka näkivät. Taivaalla oli - oli keskipäivä eikä muita pilviä näkynyt - aivan tarkka kuva, valtavan kokoinen, kuin suuren taiteilijan luoma, ja se kuva oli haukka, joka oli ikäänkuin syöksymässä saaliillensa, juuri iskemässä kyntensä kiinni liikkuvaan pakenijaan. Kuva viipyi siinä paikallansa aivan tarkkarajaisena jonkin ajan, sitten hiljaksiin alkoi hajota kuin pilvi hajoaa. Mietin usein, mitä kuva tarkoittaa. Silloin ajattelin, että jokin mahtava taivaallinen, henkinen voima on laskeutunut ja aloittanut vaikutuksensa maan päällä ihmisten keskuudessa. Mutta tänä päivänä näen selvästi, että haukka on tuomion lintu, siten, että jumalallisen viisauden ja tiedon sallittiin laskeutuvan voimallisemmin ihmisten ja kansakuntien keskeen, ja samalla heikon, epäonnistuneen ja vajavaisen, omaan tuskaisuuteensa käpertyneen kuivuneen lehden, ymmärtämättömän, so. kaiken pimeyden, on kauneuden oraan, elämän uljaan kehkeytymisen edestä katoaminen. Haukka oli laskeutuva jumalan valo, totuuden miekka, kantaen ymmärtäväisille maan ihmisille lupauksen hyvyyden kukoistuksesta ja oikeamielisyyden noususta, mutta ymmärtämättömille, pimeyden lapsille, lihan orjille, merkin tuomion ajasta, valheen ja väärämielisyyden kaupungin sortumisesta, sekasorron ja itkun ja pelon kellonlyömästä. Saaliiseensa juuri iskevä valtava haukka oli ilmoitus ymmärtäväisille, elävä merkki jo itsekkyyden sumusta jumal'kirkkauteen astuneille tai juuri astuville jumalan lapsille taistelun - joka käydään hengessä, näkymättömissä, ihmisten sydänten loppumattomilla taistelukentillä - lopullisesta hyvän voitoksi kääntymisestä ja ilmoitus rohkaisuksi, ettei taivaallista apua ja neuvoa tule puuttumaan, heiltä, jotka tähän sotaan itsensä uhraavat ja samalla elämänsä tarkotuksen täyttävät, joka tarkotus on siinä, että se rakkaus, jonka elämän isä on meille osoittanut kylvämällä maailmaan henkensä - antamalla meille elämän -, palajaisi meidän kauttamme, ihmispojan itsessämme ylennettyämme, hänelle takaisin. (Ilm. 4:6-8,11/S.M.)
Näiden näkyjen - aivan päivätajuisena ja päiväs-aikaan nähtyjen - jälkeen näin minä vielä yhden merkin pilvissä, korkealla taivaalla, eikä muita pilviä ollut näkyvissä. Tämä näky oli kaikista näy'istä merkillisin. Minä näin suuret kasvot, sivulta kuvattuna, ne katsoivat suoraan vasemmalle... tai, ei, eivät ne katsoneet, ne vain olivat siinä, täysin seesteisinä, ilman pakotettua ilmettä, ja ah, kuinka ihmeellisen kauniit kasvot ne olivatkaan! ...täydellisesti muodostuneet naisen kasvot, jumalattaren kasvot, kunniaa ja iki-aikaista viisautta ilmentävät hallitsijan kasvot. Ja vaikka ne olivat pilvestä muodostetut, olivat ne täydellisen tarkasti ja yksityiskohtaisesti kuvatut, eikä siltikään mitään turhaa niissä ollut, vaan olivat ne siten kuvatut, että ainoastaan jumalallinen mieli saattaa sellaiseen kyetä; täydellinen ajatus oli luonut nämä kasvot, taikka oikeammin sanottuna nämä kasvot olivat täydellinen ajatus - kauneimmalla, yksinkertaisimmalla mahdollisella toteutuksella, hengen mielen äly-tehokkuudella, olivat ne silmieni eteen luodut. Ja minä olin yksin, aukealla paikalla, ja katselin ympärilleni -en ketään muita nähnyt. Ja minä katselin kasvoja tarkasti, mitä niissä oli, sillä halusin muistaa niistä kaiken. Kun niitä katselin, huomasin, että pään sisä-osa oli tyhjä, siinä näkyi taivas, ja tämä taivas-osa antoi ulos pään sisältä siten, että kasvojen silmistä ja nenä-aukoista ja suusta tuli ikäänkuin ulos tätä sinertävää taivasta levenevänä kiilana, erillisenä kiilana kustakin: silmistä, sieraimista, suusta. Ja vielä, kun katsoin pään ylä-osaa, oli sinne kuvattuna takaraivon kohdalle ylöspäin viistosti nouseva laaja, noustessaan laajeneva pyörre-nauha, pilvestä muodostettu. Tätä kuvaa olen minä näinä vuosina monen monta kertaa mietiskellyt, ja nämä ylväät kasvot ovat täydellisesti syövytetyt ajatukseeni, niin että voin ne aina halutessani samanlaisena täydellisenä kuvana henkeni silmien eteen palauttaa. Mitä kasvot tarkoittavat? mikä on niiden opetus? mitä tietoa tahdottiin antaa ja miltä taholta? ja miksi minulle tämä näytettiin, ja näkikö kukaan muu tätä kuvaa? (Ilm. 4:7/S.M.)
Sitten eräänä päivänä, vuosia myöhemmin, istuin alas ja suljin silmäni ja pyysin hengeltä vastausta sanoen: "Rakas henki, mitä nämä suuret kasvot merkitsevät? Miksi ne näytettiin minulle, ja mitä tietoa niiden on määrä ilmoittaa?". Niin minä istuin ja kuvittelin itseni jälleen sille paikalle, jolla kuvaa pilvissä olin katsellut, ja minä tarkastelin sitä. Ja sitten tapahtui, että kasvot siirtyivät minun kasvojeni eteen, ikäänkuin taivaalliseksi naamioksi, ja minä tiesin, että vastaus on siinä, ja jäin sitä miettimään. Minä ymmärsin, ettei ihmiselle muutoin kuin tällä tavoin saata kuvana henkeä näyttää; henkeä, tietoisuutta, elävää ajatusta, suurta älyä, joka on kaikkialla eikä kuitenkaan missään paikassa. Samoin kuin ei saata nähdä ilmaa ellei se tuulena liiku, tuulena heiluta lehtiä ja ruohonkorsia ja hivele kasvojani, niin samoin en saata kaikkiallista älyä nähdä, joka on ajasta ja paikasta riippumaton, ellei loppumattomalle sinitaivaalle piirretä kauniita jumalan kasvoja, kaikkitietäviä ja -näkeviä uljaita kasvoja; jos ei ikäänkuin ripusteta ilmaan tyhjiä taulunraameja ja sanota: "tässä on taulu, joka näyttää olevansa ei missään, ei ajassa eikä paikassa, ja silti -ehkäpä juuri sen vuoksi- se on taulu joka on kaikkialla kaikkina aikoina, se näyttää kaiken, lävistää kaiken, antaa kaikkeen, on puhtaana olemassa-olona itsessään -mitenkä muutoin voisikaan?-, se on, sillä henki on. Näin minä sain älyltä merkillisen vastauksen, jota vastausta ei saata ihmissanoin ihmis-ymmärrykselle antaa. Minä ihmettelin, ja kätkin tämän asian sydämeeni. (Ilm. 4:7/S.M.)
5 LUKU.
Siihen aikaan, kun näin päiväs-aikaiset näyt pilvissä, sain elää puhtaammassa ympäristössä, vähemmän meluisassa kuin suuressa kaupungissa, en kuitenkaan maaseudulla, vaikka semmoiset voimavirtaukset olivat tuolla läsnä elävinä ja voimakkaina monin paikoin; ja vielä olin itsekin kohoamisen tilassa, puhdistautumisen ja kirkastumisen tiellä. Niin, tänä aikana sain nähdä näkyni ja tutkiskelin samalla …hartaasti henkisiä salaisuuksia. Mutta sitten ymmärsin - jälkikäteen -, että minua oltiin siten samalla valmisteltu johonkin muuhun tehtävään, sillä juuri silloin jouduin pakon edessä tekemään kipeän ratkaisun: oli lähdettävä takaisin suureen kaupunkiin. Olin tuolloin astunut askeleen kirkkauden suuntaan, voimaan ja tietoon, olin lähestynyt pedon olemuksen tietoisen tunnistamisen ymmärtämystä, mutta vielä oli otettava askel; kohdattava vastustaja, valehtelija-henki, elävänä, tämän omalla pelikentällä. Ja missäpä muualla valheen viettelys mellastaisi voimallisempana ja pauhaavampana kuin suuren kaupungin pimeillä henki-kujilla, keinovaloissaan kimmeltävissä lasipalatseissa ja omaan pahuuteensa ja paisuneeseen itse-tyytyväisyyteensä kietoutuneissa skorpionin koloissa; kirkoissa, synagoogissa, valtion hallinnon komeissa linnoituksissa, joidenka leveillä ja korkeilla käytävillä pedon mieli on itsellensä luvan antanut itsevaltiaasti käyskennellä, tältä rakentamaltaan korokkeelta kaiken totuudellisen elämän halveksittavaksi ja heikkouden osoitukseksi julistaen ja rakkaudessa ja todellisuudessa eläviä sieltä käsin metsästäen ja sielujen tukahuttamisen lakia, maallista lakia, vahvistaen ja sen toteutumista valtavan virkamies-leegion pimennetyin mielin ja kylmin käsin valvoen. (Ilm. 5:2,4,9/S.M.)
Ja niin minä menin suureen kaupunkiin ja jäin sinne. Olin täynnänsä varmuutta ja voimaa, mutta samalla sydämessäni piili pelon sekainen jännitys, sillä henkeni tiesi, että vastustaja on oleva mahtava, valehtelija ovela, ja pimeyden voimien painostus suuri jumalan valitun tiellä. - Eipä ollut vielä vuoden kierto itseensä kaartunut, kun jo eteeni astui kaksi vanhinta mustissa puvuissaan. Ja he näyttivät minulle kirjaansa, kirjaa, jota en ollut ennen nähnyt, ja sanoivat sen olevan pyhän kirjan ja pyysivät minua tulemaan mukaansa heidän temppeliinsä tutkiskelemaan tuota kirjaa ja oppimaan Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen totuudesta ja löytämään ilon ja rauhan. Ja minä menin. (Ilm. 5:5/S.M.)
Nämät kaksi vanhinta minä kohtasin päiväs-aikaan, lihan
todellisuudessa, mutta mitä nyt kirjoitan, on kuva hengen mielen
asemasta nähtynä - vertauskuvaksi sommiteltu -, sillä taistelu
sieluista, elämän ja kuoleman todellinen mittelö, käydään
henkimaailmassa, alati elävän tietoisuuden todellisuudessa, lihan
luonnon luoman kulissin takana - ulkopuolella. Ja kun on niin, ettei
hengen maailman ilmiöitä saata ihmis-lihamielelle todellisesti sanoin
kuvata. (Ilm. 5:5/S.M.)
Minä siis seurasin näitä kahta vanhinta, kuitenkin nuorta miestä, siististi mustiin pukuihin puettua pyhää miestä, heidän temppeliinsä. Ja minä astuin sisään, ja huomasin tulleeni jotenkin eristyksiin, ikäänkuin luolaan, jossa oli kuitenkin kirkas valaistus. Tilan takaosassa oli puhujakoroke, ja sen eteen antoi istuinrivejä pitkästi. Luolassa oli pajon ihmisiä, miehet samaten mustiinsa siististi puettuja, ja nätteihin leninkeihinsä ja hameisiinsa laitettuja naisia, jotkut heistä pienet vauvat povellaan, ja eri ikäisiä lapsosia istumassa tai omia pikku leikkejään juoksemassa, hekin somasti ja hienosti puettuja. Kaikki vaikuttivat rennoilta ja hyvintuulisilta ja puheenhyrinä kaikui varovaisena ilmassa koristautuen aika-ajoin pienillä naisten naurunpyrskähdyksillä. minut huomattiin ulkopuolisena, mutta en näynnyt aiheuttavan ihmeempää kummetusta, päin vastoinkin muutamat nyökäten tervehtivät minua ystävällis-mielisen oloisesti.
Sitten valot himmenivät hieman, ja alkoi näytelmä. Sivukäytävältä asteli kolme valkoisiin kaapuihin sonnustautunutta henkilöä jotenkin harkituin ja koneen-omaisin askelin puhujakorokkeen vierustalla olevan pienen pöydän ääreen. Kaksi heistä kantoi tarjottimia edellä ja kolmas tarkkaillen kaiken toimen oikein-sujuvuutta asteli perässä. Tarjottimet laskettiin varovaisesti, kuin peläten niille asetettujen pikarien ja leipien lehahtavan varpusen lailla millä hetken lyömällä tahansa omille taivaan teilleen. Vettä kaadettiin kannusta pikareihin, ja leipiä murrettiin käsin. Lausuttiin loitsu, sanantarkasti - sain huomata -, kun kokeneempi seremonian valvoja määräsi sen lausuttavan alusta jonkin sanan jouduttua ilmoille vääristyneessä muodossa. Ja nämä kaksi, he nostivat tarjottimet: ja minusta näytti kuin pelosta vavisten, pelosta, että ikään kuin jonkinlainen peri-harhaele, joka onkin jo tapahtunut - tahi jonkin ammoisan alku-erehdyksen tapahtumisen muistin valoon nousemisen mahdollisuuskin -, koetettaisiin jälkiperästä varjella ilmenemästä, ja tähän tullen se harha-askelia pitkin kauhusta jähmein jaloin takaperoisesti astellen tahdottaisiin mieluimmin korjata - omaamatta siihen kuitenkaan uskallusta -; pidetään pystyssä jo kaatunutta aivan kuin saatettaisiin juuri romuttaa jotakin perin arvokasta; kaataa vaivoin pystyyn kursittu kulissi, loata jonkin hyvinkin pidetyn ja rakastetun, jonkin jonka tahdotaan olevan pyhän sitä sen todella olematta.
Loitsut lausua-eleiltiin ja näytelmä oli ohi - siltä osin. Ja nämä vanhimmat, joidenka kohdalla ei nähdäkseni ikään saatika elämän-älyn jättiläismäisyyteen niin katsottu alkoivat vuoroinperästä astua esille kertoilemaan kokemuksiaan, väliin hassunhauskojen yleisö-kohahduksien sanojaan kohotellessa, erilaisissa maissa liittyen nimenomaan heidän jumalansa totuudensanan julistamiseen. Kyyneliä ja hurskaita naamanvääntämisiä. Tätä minä katselin. Ja minä olin yksi heistä. Olinko? Halusin olla. Kenties vaan siksi etten paljastuisi. Minä halusin nähdä.
Perin juurin sävytettyä tunnelmaa, niin ja hyväksyvää ylös alas leukojenliikkuttelua ja tietävää suupielien pienimpien lihaksien lähes huomaamatonta liikuttelua. Hämmästyttävää, kaikki, jok'ikinen näistä, näyttivät tietävän mitä tapahtuu, miten on liikehdittävä millä tavoin hienon hienoja sormien eleitä sommiteltava, ja kokonaisuus sillä tavalla siveä, siis niin, ettei ajatukselle jäisi sijaa, siksi valmista - ja juurikin tästä varmaankin hahmottui oikeassaolon yhteinen varmuus - hennossa koreudessaan silmieni edessä soljutettava virta oli.
Valmista, niin, valmista. Jälkikäteen juuri tämä seikka sai sijaa epäilysajatuksissani. Kuinka saattoi olla siten selvää ja mutkatonta, ennalta-aivoiteltua. Aatoksiini nousi - tahtomattani - siisti pinta. Pintahively. Tahi taso, lasinen, jonka päälle muinainen pöly oli laskenut vuosituhansien saatellessa oman hauraan-vakuuttavan olemisensa, maailmansa iäiseksi tarkoitetun pilkulleen sommitellun jonka läsnä-olo saisi jokaisen lähellään astuvan varomaan hengityksensä voimakkuutta ja suuntaa, askeltensa j ajatuksensakin painavuutta; kaivaisi ihmisestä esiin kertakaikkisen harkitsevuuden, aavistuspelon omasta tuhoutumisestaan, loputtoman varuillaanolon jäätyneen jähmeyden, joka lopulta muistuttaa jotakin perin... paikallaanolevaa, murtumis-altista. Elämisen kehkeytymisen vastakohta? Kuoleman tilaa.
Sitten. Jotakin tapahtui äkisti, siis minussa, sillä esitys oli mikä oli ja sen suuntaa ei mikään mahti vaihtaisi. Minä näin. Hengelläni. Ja nyt kerron - eikä tätä saata kenkään ymmärtää ellei ole veretöntä silmiin katsonut -, mutta kuinka kertoisin? On ymmärtämättömyys. On kuolemisen tila eli elämisen poissa-oleminen. Tietoisuuteni tuuli liikkui ja pintasively oli poissa. Mennyttä. Minä istuin penkillä, jossa seuranani istuiksi joka puolella kuolleita. Olin tehnyt ilmeisestikin perin juurin kielletyn - ja vieläpä täysin väärässä seurassa - ja sen pelätyimmän liikkeen: ajatukseni oli liikahtanut. Mutta kummaa, kukaan ei tainnut sitä panna merkille - ehkä he vaan eivät huomanneet. Kuinka ymmärtämätön voisikaan ymmärtää? Miten pinnan alle saattaisi päästä sukeltamatta?
Elämä. Ja kuolema. Kauhu astui viereeni. Olinkin kuolleitten sielujen luolassa. Kaikki menetti merkityksensä, siisti oli poissa. Oli kaikki siinä vieläkin - samanlaisena joka juuri karmivaa olikin -, kaikki, pilkulleen, puhujat, naurahdukset, lapsen polvellahyppyytelyt ja varovaisen-hiljaiset prässätyt pikkutakin hihansuut. Mutta minä vaan näin. Siinä ero. Kuollut näytti kasvonsa, hän, jolla ei kasvoja ole. Olematon puhalsi olemattomuuteensa ja vaan siksi että tietoisuuteni värähti. Kultaisen enkelin kultainen siipi lehahti aivan huomaamattomasti ja niin taiten - tosiaan ajan kanssa - rakenneltu pölykerros oli hienona hippusena ilmassa. Niin kevyenä, että jos olisin kättäni heilauttanut olisi kaikki kaatunut. Olisi iki-kuiva luu hyvin hennosti napsahtanut ja kuivatomuksi pöllähtänyt.
Mutta kummaa tosiaan, kukaan ei huomannut mitään. Olivat varmoja - ja varmuudessaan kas kummaa yksituumaisia - tilastani heille kerrottuani, että perkele eli vastustaja se minussa potkii ja kätensä aivan miehissä pääni päälle asettelivat. Mutta sanon tässä: ei auttanut. Ei auttanut. Kauhun aalto toki oli lasehtinut hieman ja minä tiesin. Tiesin ja tunsin. Jotakin jota ehkä juuri olinkin hakenut. Voin kertoa nyt: elottomat olivat pään päälle pantavansa. Ei mitään veren liikettä. Ei mitään mikä lämmittäsi ja lohduttaisi, sydämeni sointuun väräyttäisi. Olin elävä kuolleitten valtakunnassa.
Minä siis seurasin näitä kahta vanhinta, kuitenkin nuorta miestä, siististi mustiin pukuihin puettua pyhää miestä, heidän temppeliinsä. Ja minä astuin sisään, ja huomasin tulleeni jotenkin eristyksiin, ikäänkuin luolaan, jossa oli kuitenkin kirkas valaistus. Tilan takaosassa oli puhujakoroke, ja sen eteen antoi istuinrivejä pitkästi. Luolassa oli pajon ihmisiä, miehet samaten mustiinsa siististi puettuja, ja nätteihin leninkeihinsä ja hameisiinsa laitettuja naisia, jotkut heistä pienet vauvat povellaan, ja eri ikäisiä lapsosia istumassa tai omia pikku leikkejään juoksemassa, hekin somasti ja hienosti puettuja. Kaikki vaikuttivat rennoilta ja hyvintuulisilta ja puheenhyrinä kaikui varovaisena ilmassa koristautuen aika-ajoin pienillä naisten naurunpyrskähdyksillä. minut huomattiin ulkopuolisena, mutta en näynnyt aiheuttavan ihmeempää kummetusta, päin vastoinkin muutamat nyökäten tervehtivät minua ystävällis-mielisen oloisesti.
Sitten valot himmenivät hieman, ja alkoi näytelmä. Sivukäytävältä asteli kolme valkoisiin kaapuihin sonnustautunutta henkilöä jotenkin harkituin ja koneen-omaisin askelin puhujakorokkeen vierustalla olevan pienen pöydän ääreen. Kaksi heistä kantoi tarjottimia edellä ja kolmas tarkkaillen kaiken toimen oikein-sujuvuutta asteli perässä. Tarjottimet laskettiin varovaisesti, kuin peläten niille asetettujen pikarien ja leipien lehahtavan varpusen lailla millä hetken lyömällä tahansa omille taivaan teilleen. Vettä kaadettiin kannusta pikareihin, ja leipiä murrettiin käsin. Lausuttiin loitsu, sanantarkasti - sain huomata -, kun kokeneempi seremonian valvoja määräsi sen lausuttavan alusta jonkin sanan jouduttua ilmoille vääristyneessä muodossa. Ja nämä kaksi, he nostivat tarjottimet: ja minusta näytti kuin pelosta vavisten, pelosta, että ikään kuin jonkinlainen peri-harhaele, joka onkin jo tapahtunut - tahi jonkin ammoisan alku-erehdyksen tapahtumisen muistin valoon nousemisen mahdollisuuskin -, koetettaisiin jälkiperästä varjella ilmenemästä, ja tähän tullen se harha-askelia pitkin kauhusta jähmein jaloin takaperoisesti astellen tahdottaisiin mieluimmin korjata - omaamatta siihen kuitenkaan uskallusta -; pidetään pystyssä jo kaatunutta aivan kuin saatettaisiin juuri romuttaa jotakin perin arvokasta; kaataa vaivoin pystyyn kursittu kulissi, loata jonkin hyvinkin pidetyn ja rakastetun, jonkin jonka tahdotaan olevan pyhän sitä sen todella olematta.
Loitsut lausua-eleiltiin ja näytelmä oli ohi - siltä osin. Ja nämä vanhimmat, joidenka kohdalla ei nähdäkseni ikään saatika elämän-älyn jättiläismäisyyteen niin katsottu alkoivat vuoroinperästä astua esille kertoilemaan kokemuksiaan, väliin hassunhauskojen yleisö-kohahduksien sanojaan kohotellessa, erilaisissa maissa liittyen nimenomaan heidän jumalansa totuudensanan julistamiseen. Kyyneliä ja hurskaita naamanvääntämisiä. Tätä minä katselin. Ja minä olin yksi heistä. Olinko? Halusin olla. Kenties vaan siksi etten paljastuisi. Minä halusin nähdä.
Perin juurin sävytettyä tunnelmaa, niin ja hyväksyvää ylös alas leukojenliikkuttelua ja tietävää suupielien pienimpien lihaksien lähes huomaamatonta liikuttelua. Hämmästyttävää, kaikki, jok'ikinen näistä, näyttivät tietävän mitä tapahtuu, miten on liikehdittävä millä tavoin hienon hienoja sormien eleitä sommiteltava, ja kokonaisuus sillä tavalla siveä, siis niin, ettei ajatukselle jäisi sijaa, siksi valmista - ja juurikin tästä varmaankin hahmottui oikeassaolon yhteinen varmuus - hennossa koreudessaan silmieni edessä soljutettava virta oli.
Valmista, niin, valmista. Jälkikäteen juuri tämä seikka sai sijaa epäilysajatuksissani. Kuinka saattoi olla siten selvää ja mutkatonta, ennalta-aivoiteltua. Aatoksiini nousi - tahtomattani - siisti pinta. Pintahively. Tahi taso, lasinen, jonka päälle muinainen pöly oli laskenut vuosituhansien saatellessa oman hauraan-vakuuttavan olemisensa, maailmansa iäiseksi tarkoitetun pilkulleen sommitellun jonka läsnä-olo saisi jokaisen lähellään astuvan varomaan hengityksensä voimakkuutta ja suuntaa, askeltensa j ajatuksensakin painavuutta; kaivaisi ihmisestä esiin kertakaikkisen harkitsevuuden, aavistuspelon omasta tuhoutumisestaan, loputtoman varuillaanolon jäätyneen jähmeyden, joka lopulta muistuttaa jotakin perin... paikallaanolevaa, murtumis-altista. Elämisen kehkeytymisen vastakohta? Kuoleman tilaa.
Sitten. Jotakin tapahtui äkisti, siis minussa, sillä esitys oli mikä oli ja sen suuntaa ei mikään mahti vaihtaisi. Minä näin. Hengelläni. Ja nyt kerron - eikä tätä saata kenkään ymmärtää ellei ole veretöntä silmiin katsonut -, mutta kuinka kertoisin? On ymmärtämättömyys. On kuolemisen tila eli elämisen poissa-oleminen. Tietoisuuteni tuuli liikkui ja pintasively oli poissa. Mennyttä. Minä istuin penkillä, jossa seuranani istuiksi joka puolella kuolleita. Olin tehnyt ilmeisestikin perin juurin kielletyn - ja vieläpä täysin väärässä seurassa - ja sen pelätyimmän liikkeen: ajatukseni oli liikahtanut. Mutta kummaa, kukaan ei tainnut sitä panna merkille - ehkä he vaan eivät huomanneet. Kuinka ymmärtämätön voisikaan ymmärtää? Miten pinnan alle saattaisi päästä sukeltamatta?
Elämä. Ja kuolema. Kauhu astui viereeni. Olinkin kuolleitten sielujen luolassa. Kaikki menetti merkityksensä, siisti oli poissa. Oli kaikki siinä vieläkin - samanlaisena joka juuri karmivaa olikin -, kaikki, pilkulleen, puhujat, naurahdukset, lapsen polvellahyppyytelyt ja varovaisen-hiljaiset prässätyt pikkutakin hihansuut. Mutta minä vaan näin. Siinä ero. Kuollut näytti kasvonsa, hän, jolla ei kasvoja ole. Olematon puhalsi olemattomuuteensa ja vaan siksi että tietoisuuteni värähti. Kultaisen enkelin kultainen siipi lehahti aivan huomaamattomasti ja niin taiten - tosiaan ajan kanssa - rakenneltu pölykerros oli hienona hippusena ilmassa. Niin kevyenä, että jos olisin kättäni heilauttanut olisi kaikki kaatunut. Olisi iki-kuiva luu hyvin hennosti napsahtanut ja kuivatomuksi pöllähtänyt.
Mutta kummaa tosiaan, kukaan ei huomannut mitään. Olivat varmoja - ja varmuudessaan kas kummaa yksituumaisia - tilastani heille kerrottuani, että perkele eli vastustaja se minussa potkii ja kätensä aivan miehissä pääni päälle asettelivat. Mutta sanon tässä: ei auttanut. Ei auttanut. Kauhun aalto toki oli lasehtinut hieman ja minä tiesin. Tiesin ja tunsin. Jotakin jota ehkä juuri olinkin hakenut. Voin kertoa nyt: elottomat olivat pään päälle pantavansa. Ei mitään veren liikettä. Ei mitään mikä lämmittäsi ja lohduttaisi, sydämeni sointuun väräyttäisi. Olin elävä kuolleitten valtakunnassa.
jatkuu...
