Kuningaskotka
Elipä kerran Maan päällä kotka. Kotka oli syntynyt maassa, eikä kukaan ollut ikinä kertonut sille, että sillä oli siivet. Niinpä kotka eleli koko elämänsä maassa tepastellen, ruokaa nokallaan kaivellen, suojaa ja lämpöä muiden metsän eläinten kaivamista pesäkoloista ja juurien alta etsien. Ja aina kovien tuulten ja myrskyjen pyyhkiessä yli maanpinnan kotka veti itsensä oikein suppuun, jottei tuuli sitä riepottelisi ja veisi vielä vaikka mennessäänkin tuntemattomille maille.
Tätä kotka pelkäsikin erityisesti, ja se tarkkaili jatkuvasti taivasta ja pilviä, josko milloin tuuli on yltymässä, jotta se ei yllättäisi ja tempaisisi sitä pois tutusta ja turvallisesta maan päällisestä elämästä, pois tutulta pesäkololta, joka ei nyt niin mukava ollut mutta koti kuitenkin, ja pois totutun ruuan luota, matojen ja toukkien ja juurien, jotka eivät aivan kaksisilta kotkan suussa maistuneet, mutta olivat ruokaa kuitenkin, sekä pois pelokkaasta taivaan merkkien seuraamisesta, joka nyt ei aivan viisaalta tuntunut, mutta vaikutti olevan hyödyllistä ja olihan ajan vietteeksi ja viihdykkeeksikin.
Näin kotkan elämä eteni, tasaista taaperrusta oli sen elo maan päällä.
Mutta eräänä päivänä se kohtasi siilin. "Minä olen Simo" sanoi siili ja kysyi, "Mitä sinä, taivaiden kuningas, täällä maassa tepastelet? Sinunhan kuuluisi kaarrella korkeuksissa, maata ja taivasta halliten". "Sitähän minä juuri olen ajatellutkin" vastasi kotka, "että kun oikein tuuli puhaltaa, minä puristan itseni pieneksi etten vain tempautuisi yläilmoihin, pois tutulta maan kamaralta".
Siili tuumasi itsekseen: "Kaikkea tässä tuleekin nähdyksi, tämä oli kyllä kummin juttu; taivaan ja maan valtias maan tomussa nokallaan lehtiä kääntelemässä. Noh, omapa on asiansa, minkä minä sille voin", ja niin Simo jatkoi matkaansa.
Kotkan elo eteni tuttuun tapaan, matoja ja toukkia syödessä ja taivaan merkkejä jännityksen vallassa tarkkaillessa. Mutta se ei saanut enää sielun rauhaa. "Minäkö kuningas, taivaiden korkeuksissako hallitsisin kaikkea?" se mietti, "Ihmeellinen asia, tuo mitä siili sanoi".
Kotka ei saattanut enää olla miettimättä tätä uutta ajatusta. Ja aina aamuisin sen kömpiessä kolosta ulos katsahti se taivaalle kaihoisasti ja ajatteli: "Jos en suojautuisi tuulilta, mitä minulle kävisi? Myrsky tempaisisi minut mukaansa ja riepottelisi ja paiskaisi ties minne erämaahan tai raatelevien petojen keskelle. Ja mitä minä sitten tekisin? Kaikki entinen olisi poissa, elämäni kadotettu! ...pesäkoloni, joskaan ei niin mukava, ruokani, joskaan ei niin maukas, ja vielä tuulien ja taivaan merkkien tarkkailu ja niiltä suojautuminen, eikä sekään oikein hauskaa ole mutta ajan vietteeksi... Mitä minulle jäisi? Menettäisin kaiken, mutta mitä saisin tilalle, jos en enää suojautuisi, kun tuo mahtava taivainen virta tulee ?".
Eräänä aamuna, kun aurinko jo kurkisteli lehvien takaa, könysi kotka ulos pesäkolostaan mielessään uusi ajatus, ja se mutisi hieman vielä itseään epäillen: "Tänään, kun tuuli nousee, seison pystyssä päin kiven päällä enkä lymyä koloon piiloon. Olenhan minä sentään taivaan ja maan kuningas...höh! Simo siili oli ehkä oikeassa, nyt mennään eikä meinata". Tuulen noustessa kotka kiipesi kiven päälle ja sulki silmänsä. "Tulkoon mitä tulee, piilottelu saa riittää, enää eivät maistu madot".
Tuuli nousi ja tarttui kotkan siiven kärkiin nostaen niitä hitusen, ja koska kotka ei enää vastustellut, kohosivat siivet sivuille ja nostivat sen kevyesti irti kiven päältä. Kotka vielä silmät ummessa ajatteli: "Nyt muuttuu kaikki. Minä nousen elämään, nousen maallisesta vankilastani vapauteen, siihen todelliseen maailmaan, joka minulle, valtiaalle, kuuluukin". Ja silmänsä avaten kotka huusi sydämensä melkein riemusta haljeten: "Tulkaa tuulet, tulkaa elämä, tämä kotkapa jättää varjoisan ja turvallisen mutta ei kuitenkaan niin mukavan pesäkolonsa taakseen ja liitää taivaisiin, vapauden ja ilon täyteiseen elämään, ikuiseen onnen elämään!".
Ja niin jättämällä rohkeasti taakseen maallisen elämänsä, mukavuusalueensa, joka oli vankilaksi muotoutunut, kotka saavutti sen elämän, joka sille kuuluikin.
*******
Rakas, sinä olet kotka, minä olen kotka. Meillä on siivet, ja meidät on luotu hallitsemaan maata ja taivasta, nousemaan maallisesta elämästä todelliseen elämään, hengen elämään, levittämällä rohkeasti siipemme ja antamalla tuulen niihin tarttua. Älkäämme enää suojautuko onnelta ja valolta, sulkeko korviamme rakkauden kutsulta. Meidät on luotu kohoamaan sielujemme valtakuntaan, kirmaamaan elämän kukkaniityille vapaina, sydäntemme yhdessä sykkiessä, luomaan kauneutta sieluihimme ja kaikkialle ympärillemme.
(S.M.)
*******
"Iloisen sanoman kantaja" takakansiteksti:
I
Tuli on viritelty. Haistan vastasyttyneen koivuhalon makeankirpeyden.
Kipunoiden aloitellessa ilotanssiaan ja hämärtyvän metsän kietoessa
meidät huomaamattomasti syliinsä minä katson häneen ja sanon: "Valo
karkottaa pimeyden...", "niin... totuus antaa meille vapauden" hän sanoi
laskien päänsä olkaani vasten ja lisäsi: "me olemme yhdessä".
Tämän kirjan luoja on totuuden etsijä, joka halusi löytää vastauksia.
Hän tiesi, että Jeesuksella niitä olisi, ja hän tartuin Raamattuun. Hän
ei pitänyt ajatuksesta, että näin viisasta miestä pilkattaisiin ja
kiusattaisiin ja hänet murhattaisiin, jotenka hän sanoi Jeesukselle:
"Katso, tuolla pensaikon takana, siellä on jotakin, olisiko polku?".
Jeesus katsoi osoittamaansa suuntaan, virnisti ja vastasi: "Miksi mennä
Getsemanen puutarhaan, se on jo liiankin tutuksi käynyt, astukaamme sen
sivuitse tuolle vehreän elävän aidan takana aukenevalle tielle".
II
Kulta-aarre. Sinä löysit sen!
Minulla meni siihen vuosia. Raamatuntutkijana ja totuudenetsijänä minun oli sukellettava tyrskyihin laskeakseni Jeesuksen alas ristiltä kuullakseni kasvoista kasvoihin sen tiedon, joka meiltä kuulematta jäi.
Minä en pitänyt ajatuksesta, että mies, jonka oppi sisälsi ratkaisun kaikkiin huolenaiheisiin kysymyksiin joita vain lihalliseen ihmismieleen saattoi nousta, tulisi pilkatuksi, kiusatuksi ja murhatuksi. Siispä sanoin Jeesukselle: "Veljeni, miksi mennä Getsemanen puutarhan kautta, minulla on siitä huono kutku. Ja eikö tuolta pensastojen keskestä avaudu polku? Eikö sieltä pääse niityn poikki metsään...?"
III
"Rakas ystäväni Jeesus, miksi mennä Getsemanen puutarhan kautta, minulla on siitä epämiellyttävä kutku, eikö tuolta, pensaston keskeltä, aukene jokin polku? Jospa se johtaisi meidät niityn poikki metsään...?"
Tutkijana ja totuudenetsijänä olin lopullisesti kyllästynyt pilkkaan, valheeseen ja murhaan, joten siirsimme pensaiden oksat syrjään ja toden totta, eteemme aukeni polku. Me jätimme kaupungin saastan ja pauhun taaksemme ja siinä niityn viertä kävellessämme sain kuulla totuuden ihmisestä...
IV
Työmuotona kronologinen eteneminen Johanneksen evankeliumin mukaan sitä samalla uuden ajan ymmärryksellä tulkiten. Näin syntyi tarina, jossa Jeesus niminen viisas ja rakastava mies avaa sydämensä ja opetuksensa kaikelle maailmalle.
Tässä kirjassa risti on pilkottu polttopuiksi, ja Jeesus seuraajineen kulkee Getsemanen puutarhan sivuitse niitylle ja siitä metsän suojiin - pois kaupungista, saastan ja pahuuden tyyssijasta. Tuli viritellään ja vastasytytetyn koivuhalon makeankirpeässä tuoksussa ottaa opastajamme rakkaansa vastaan ja paljastaa meille kaiken elämän ja onnen salaisuuden.
