Valtaistuin...

Valtaistuin

Silloin, jonkin ajan alussa, Suuri Mieli, taitavat kädet taltallaan muotoilivat minulle jalopuusta valtaistuimen. 

”Tämä ei ole minun istujaimekseni sorvattu, levähdyksekseni jalokivi- ja kulta-upotteinen loihdittu, vaan jollekin toiselle; jollekin korkealle, ihanalle, ylen kauniille olennolle..."

"Kuka voisi olla hän...? kuka voisi olla arvollinen istahtamaan valtaistuimelle?”

"Hänen täytyy olla jossakin..."

”Etsi hänet siis!” sanoi ääni sisälläni, ”etsi, nosta valtaistuin harteillesi ja mene... etsi!”

Jo ajatuskin siitä, että joutuisin halki aikojen ja maailmojen painavaa valtaistuinta selässäni kantamaan, uuvutti ja pelotti minua. Mutta tiesin, että tässä se nyt on, minun tehtäväni.

Päättäväisesti nostin valtaistuimen selkääni, katsahdin alas vehreään laaksoon ja sen kyljestä kohoavaan lumihuippuiseen graniitivuoristoon ja pohjallaan kimaltavana kiemurtelevaan kristallikäärmeeseen. 

"Nyt minä menen! Enkä laske taakkaa selästäni, vasta kunnes löydän hänet..."

...hänet, jonka eteen nyt kallistan tämän arvokkaan kuormani ja lausun: ”Valtiattareni, rakkaani, täytä tämä valtaistuin, se on tehty sinulle!”

Ja hän hymyilee, tuo kaunis sielu, ja istuutuu.

Ja hän sanoo: ”Istuhan sinäkin, armaani, ja levähdä... istu tälle valtaistuimelle, jota minä olen halki aikojen ja maailmojen selässäni kantanut, se on tehty sinulle!”

Ja niin me istumme, yhdessä.

Rauha ja lämpö täyttää sydämemme. 

Ja yhdessä me hallitsemme ajattomassa ajassa maailmoja jo keskitaivaalle ehtineen rakkauden peilin säteen taikoessa ilonkyyneleistämme elävän kaikkein jalokivein väreissä säihkyvän kruunun päidemme päälle.   (SM)